Kirjoittamisen eheyttävä voima

Aina on tiedetty se, että kustantajat julkaisevat vain prosentin, kaksi heille tulevista käsikirjoituksista. Mutta nykyään voi kuka tahansa perustaa oman blogin internettiin ja kirjoittaa ilman mitään portinvartijoita melkein mitä tahansa. Se onkin luonut aivan uuden kirjallisuuden lajin, jossa kuka vain voi julkaista mitä hämmästyttävimmän avomielisiä kirjoitelmia. Ennen kirjoitettiin ns. pöytälaatikkoon, nyt kirjoitetaan blogeihin. Mikä ne erottaa?

Ei mikään. Puhtain kirjoittamisen muotohan on päiväkirjakirjoittaminen. Julkaistavaksi tarkoitettu kirjoitus on toisenlainen kuin päiväkirjamerkintä.

Itse päädyin kuitenkin kirjoittamisen ammattilaisena tarjoamaan kaunokirjallista tekstiäni kustantajalle ja se meni läpi.

Mutta kirjoittipa minne tahansa ja miten tai mitä tahansa, on prosessi aina kuitenkin sama: Ihmisellä on sanottavaa ja hän haluaa sen selvittää jollei muuta niin omassa päässään.

Traumaattisia kokemuksia kokenut ihminen voi käyttää kirjoittamista terapiana siinä kuin muitakin hoitomuotoja. Kirjoittaminen voi olla varsin toimiva lääke kirveleviinkin haavoihin.

Kun itse jouduin yliajetuksi suuren firman suurilla pyörillä, olivat eväät aika vähissä. Kärsimys, häpeä, turhautuneisuus, voimattomuus ylitti ne rajat, joiden puitteissa ihminen on vielä toimintakykyinen ja rakentava.

Tuossa tilanteessa vajoaa alemmaksi omaa arkimoraaliaan ja alkaa miettiä yhtä toimenpidettä - laillista kostoa. Ja mikä olisikaan parempi keino kostaa kuin sanan säilän käyttäminen. Sanat eivät tapa.

Kirjoittaminen on ajattelun jatke, niin sanotaan. Voitaisiinhan sanoa myös, että kuolema on elämän jatke. Mutta niin se ei ihan mene. Onneksi.

Tajusin, että se kosto, joka minulla velloi sisuskaluissani, olisi vain portaikko, jota pitkin nousta ylös kaikesta siitä mitä olin vuosien varrella saanut osakseni.

Kirjoitin raivokkaasti, vailla selkeätä juonta tai muutakaan päämäärää 1600 liuskaa tekstiä. Visva valui ulos, räkä lensi, tuska puristi ja tappio häämötti. Mutta minä vain kirjoitin, seisaallani kuin muinoin Ernest Hemingway. En antanut minkään maailmankaikkeuden moraalin häiritä toimintaani. Paitsi yhden: huumorin moraalin.

Kirjoitusprosessin aikana aloin valua yhä voimallisemmin huumorin puolelle, tragikomedian kautta toki, mutta se oli puhdistava, elävöittävä kokemus. Katkeruus, viha, kostonhenki alkoivat vähitellen kadota minusta. Nirhasin kaiken minulle tehdyn pahan kurkkua kuin vimmattu. Ja se auttoi. Tunsin voimistuvani, tunsin pääseväni eroon koko siitä läjästä saastaa, jossa olin pyörähdellyt. Itsensä likoon pistäminen sanojen kautta avaa sellaisia näkymiä, ettei niistä ole ennen mitään tiennytkään. Pahassa, kuten tiedetään, asuu aina niin paljon hyvää ja hyvässä niin paljon pahaa.

Kirjoittaminen voi siis olla tunteiden tulipesä, joka polttaa energiaa kuluttavat negatiiviset pakkomielteet pois. Jäljelle jää puhtaita aineksia, joista voi ruveta rakentamaan uutta minäkuvaa.

Katkeruus on huono elämänkumppani. Siitä vapautuakseni kirjoitin minkä kirjoitin, ja nyt se kaikki on jo mennyttä maailmaa, hukkunut tuhansien kirjojen ja loputtoman blogiulapan aaltoihin. Mutta minut se puhdisti, enkä kanna kaunaa tänä päivänä kenellekään osapuolelle mistään. Prosessi oli hyvin yksinkertainen: Lause lauseelta kaikki vain liudentui sanoihin, joita ryöppysi ulos aivoistani käsiä pitkin tietokoneeseen lähes holtittomasti toisiinsa assosioituen.

Kirjoittamisen alussa ei ehkä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä prosessin aikana tulee tapahtumaan. Välähdyksenomaiset muistikuvat, epämääräinen ahdistus, yhä uudelleen päässä jyskyttävät nöyryytyksen tai häpeän hetket, korvissa soivat lauseenpätkät purkautuvat hahmottomasti ja ilman näennäistä logiikkaa tekstiksi, joka vasta lopussa näyttäytyy sinä mitä se on - matkana eheytymiseen. Tai ainakin virstanpylväänä sillä tiellä.