Tauti iski – omakohtainen kokemus Stendhalin syndroomasta

Olipa kerran ICOH:n kongressi Nizzassa ja tavan mukaan meitä suomalaisia paikalla vilisemällä. Eräänä helteisenä päivänä istuin kollegan kanssa terassilla aurinkoisessa lounaspöydässä. Tuumailimme, että päivän työlääketieteellinen kiintiö oli täytetty. Katselimme kaupungin karttaa ja löysimme laitakaupungilta Marc Chagallin museon. Päätimme uhrata loppupäivän kulttuurille ja suuntasimme tuohon erityisesti kollegaa houkuttelevaan kohteeseen. Itse en ole koskaan ollut mikään intohimoinen kuvataiteen ystävä saatika tekijä. Taideharrastukseni keskeinen elementti on aina ollut lukeminen ja nyt eläkepäivillä myös kirjoittaminen. Merkittäviä elämyksiäni olen viime vuosina purkanut lyriikan keinoin. Tässä tarinassa kuvaamani "tautikohtauksen" olen aikaisemmin kuvannut vapaamittaisena runona.

Aurinko porotteli historiaa henkiville kaduille ja nosti hienoisen hienkin pintaan, vaikka yritimme varoa liiallista vauhtia. Kauniina loisteli azurinsininen Välimeri kukkuloiden välistä. Hoikat, sirosääriset ranskattaret tikuttivat korkokengissään ja monenlaiset pikkupuodit tuoksahtelivat. Taival oli nousuvoittoinen ja alkoi jo hieman kyllästyttää pohjoisen tarpojia, sillä sandaali hiersi ja kameran hihna painoi kiusallisesti auringon hiostamaa niskan ihoa. Palkinto tuli perillä raikkaaksi ilmastoituun museoon päästyämme.

Museossa oli tietenkin runsaasti itsensä Chagallin töitä mutta myös vaihtuvia näyttelyitä. Varsin pian kyllästyin mestarin lentäviin lehmiin kubismiin ja surrealistisiin mielikuvitusmaisemiin ja päätin kurkistaa viereisen osaston ikonitaiteen näyttelyyn En kuitenkaan yhtään syttynyt vanhoihin pyhimystenkuviin. En ennen enkä jälkeenpäinkään ole oikein päässyt sisälle ikonien maailmaan. Aloin tympääntyä koko museoon, kunnes astuin kappeliksi kutsuttuun tilaan.

Aluksi katseeni harhaili välinpitämättömästi noin 10×15 metrin suuruisessa yli 5 metriä korkeassa vaaleasävyisessä huoneessa. Lattialla oli siisti tuolirivistö kuten missä tahansa kappelissa tai luentosalissa ja edessä vaatimaton kateederi tai alttarin tapainen. Mutta sitten tuli yllätys, kun katseeni nauliintui ovea vastapäätä olevaan seinään. Sen muodosti lähes kokonaan suuri ikkuna, jonka täytti satoina punaisen sävyinä hehkuva lasimaalaus.

Tyrmäys oli täydellinen. Putosin istualleni lähimpään tuoliin. Lumouduin, hieman heikotti, tykytti ja hikeä pukkasi, vaikka tämäkin huone oli hyvin raikkaaksi ilmastoitu. Minua huimasi enkä saanut katsettani irti taideteoksesta. Sen kuvioinnista en saanut mitään tolkkua, ihmeellinen värikkyys vain lamasi minut kuin hypnoosiin Aika pysähtyi. Yhtä järisyttävää tunnetta en ollut aikaisemmin kokenut. Enkä myöhemminkään.

Lopulta kollega tuli paikalle, tönäisi ja kuiskasi:

- No täällähän sinä istut. Huolestuin ja aloin etsiä sinua. Eiköhän kohta lähdetä.

Vähitellen aloin päästä aikaan ja paikkaan ja sain soperretuksi:

- Katso tuota ihmettä !

Hän katsoikin hetken. Ilmeisesti mitään erikoista vaikutusta ei tuntunut, eikä kommenttia kuulunut. Hän sanoi odottavansa ulkona.

Täysin typertyneenä istuin vielä varmaankin neljännestunnin, ennen kuin sain katseeni taideteoksesta irti ja hoiperrellen poistuin kappelista. Aulassa oli jonkinlainen myymälä, mutta vasta ulkona tajusin, että tästä järkytyksestä täytyy saada dokumentti. Kollega katseli nyreänä, kun palasin sisälle ja ostin kuvakortteja sekä lasimaalausta esittävän diasarjan, josta luin, että sen nimi on "Luominen". Paluumatkasta sen paremmin kuin loppupäivästä ei minulla ole kuin utuisia muistikuvia, mutta tuo puolituntinen Chagallin kappelissa on yhä silmissäni voimakkaampana kuin eilinen päivä.

Kotiin päästyäni viritin diaprojektorin ja valkokankaan esitelläkseni perheelleni järisyttävän taide-elämykseni. He eivät kuvia mitenkään erikoisina pitäneet. Ihmeekseni minäkään en enää kotisohvalla saanut minkäänlaisia väristyksiä katsoessani niitä. Vuosia myöhemmin käsiini osui artikkeli, jossa kerrottiin Stendhalin syndroomasta. Siinäpä diagnoosi ikimuistoiselle tautikohtaukselleni.