Kerättären kynästä - Vaarallisia diagnooseja?

Olen törmännyt viime aikoina hämmästyttävän usein väitteisiin, ettei kannata diagnosoida, koska se on negatiivista ja voi olla vaarallista. Onko joku muu kuullut tällaisesta?

Pitkän kokemuksen kerännyt psykologi kertoi potilaastaan, jonka oli vaikea löytää paikkaansa maailmassa. Nuoresta miehestä, joka taikinoi äiti-suhteessa 25-vuotiaana, monet koulut keskeyttäneenä eikä mikään muukaan lähtenyt vetämään. Yhtään kaveriakaan ei ollut. Tarina oli niin merkillinen, että se pani minut töksäyttämään: "Mahtaako olla psykoottinen nuori mies?".

Mitä hyötyä hänelle on diagnoosista? psykologi ihmetteli. – Eihän se häntä auta.

???

Niin että mitä?

Muutama viikko sitten kuulin julkisin varoin järjestetystä kokopäiväseminaarista, jossa kaupungin psykiatrinen sairaanhoitaja piti esitelmän mielenterveyspotilaan toimintakyvystä. Hän oli esitelmässään sitä mieltä, ettei masentunutta potilasta auta diagnostiikka, vaan häntä pitää ohjata oikeiden elämäntapojen piiriin. Säännölliseen liikuntaan ja oikeanlaiseen ravitsemukseen. Diagnoosi voi kuulemma aiheuttaa negatiivista minäkuvaa. Samaisessa seminaarissa, jonka teemana oli työ- ja toimintakyvyn arviointi, ei ollut äänessä yhtään lääkäriä tai kyseistä työtä tekevän tiimin jäsentä. Mitä se oikein tämmöinen homma on?

Onko kyse epäonnistuneista tulkinnoistani yksittäisistä marginaalisista tilanteista? Kunpa olisikin. Psykiatrian saralla potilaiden määrä ja hoidon tarve näyttää vähän joka puolella ylittävän hoitoresurssit. Ovatko nämä esimerkit näyttöjä siitä, että länsimainen lääketiede on menettämässä otteensa sairauksien toteamisessa ja hoidon ohjaamisessa? Entä mikä vaikutus mahtaa olla voimavara- ja ratkaisukeskeisellä terapia-ajattelulla? Onko joku ymmärtänyt ne niin, ettei ongelmien luonteesta tai syystä tarvitse enää lainkaan välittää?

Nuori skitsofreniaa sairastava mies. Mitä hyötyä hänelle on diagnosoimattomuudesta? Ainakin sitä, ettei hänelle ja hänen perheelleen tule paha mieli tajutessaan, että kyseessä on vaikea sairaus. Hän pääsee ehkä etenemään muutamia vuosia työmarkkinatuen tai toimeentulotuen turvin, kun toimintakyky ei riitä opiskeluun tai työntekoon. Hän käy ehkä terapiassa tai työpajalla. Hän elää osittain äitinsä kustannuksella. Äiti yrittää kaikkensa, että poika pääsisi opiskelemaan ja syyttää mm. viranomaisia siitä, kun se ei onnistu. Ennuste on huono. Millä poika sitten elää, kun työmarkkinatuki evätään silloin kun selviää, ettei hänestä oikeasti ole töihin? Entä sitten kun äidin voimat uupuvat? Kun toimintakyvyttömyys lopulta tulee ilmi, on voinut kulua vuosia, jopa vuosikymmeniä (näitä potilaita olen tavannut) ilman asianmukaista lääkehoitoa tai kuntoutusta. Mitä ihmeen hyötyä on diagnosoimattomuudesta?

Kun kaupungin viranhaltija esitelmässään esittää kantansa, joka on koululääketieteen vastainen, siitä pitäisi ainakin hänen yksikkönsä johdon olla tietoinen. Syntyy epäily, että puhuja ei oikein hahmota, missä systeemissä eletään. Miten kävisi terveyden- ja sairaanhoidon järjestelmän, jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla? Ei olisi diagnostista luokittelua, ei sairauksien mukaisia hoitosuunnitelmia eikä käypä hoito -suosituksia tai hoidon porrastusta. Ei olisi sosiaalivakuutuksen mukaisia sairauslomia tai kuntoutusetuuksia eikä eläkkeitä.

Minulla syntyi huoli lääketieteen asemasta terveydenhuollossamme. Kaikenlaiseen huuhaahan ei tietenkään kannata lähteä mukaan, mutta tässä näyttää olevan ilmiö, jonka kanssa pitää olla varuillaan ja tukahduttaa se alkuunsa. Meidän ajattelumme perustuu antiikin ajalta lähteneeseen lääketieteelliseen logiikkaan, joka on perustanaan pysynyt samanlaisena, vaikkakin huipputeknologialla ja uudella osaamisella terästettynä. Sairas ihminen tulee autetuksi, kun hänen sairautensa on identifioitu ja sen pohjalta tehty ajassa ja tieteessä vallitsevan käsityksen mukainen hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Jos tätä ei tehdä ja tyydytään "päänsilityshoitoon ettei tulisi paha mieli", ei puhuta länsimaisesta lääketieteestä vaan huuhaasta. Meidän lääkäreiden tehtävä on tunnistaa, milloin tällaisesta on kysymys ja todeta se ääneen, jotta potilas saisi mahdollisimman hyvän hoidon. Diagnoosi ei ole kenellekään vaarallista, vaan se on edelleen myös paranemisen perusta.