Näinkin voi syntyä maalaus

Edessäni oleva tyhjä kangas houkuttelee: maalaa minut, kehitä värisointuja, muotoja, viivoja, tee pinnastani jotain mielenkiintoista. Joskus minulla on varsin pian jonkinlainen mielikuva siitä, mitä aion tehdä. Tänään päässäni ei vain ole vielä mitään aiheen siementäkään.

Tuijotan kangasta, vilkuilen öljyvärituubeja. Jonkinlainen myrskynpoikanen velloo päässäni - jotakin minä haluan, en vain heti tiedä mitä. Antaa myrskyn aluksi riehua, heitellä asioita sattumanvaraiseen järjestykseen, ehkä sieltä löytyy jotain uutta. Otan tuubeja käteen, puristan maaleja paletille ja alan sekoitella niitä. Murran ja taitan värejä, siniseen hieman oranssia, johonkin myös valkoista, johonkin vähän mustaa, hienoja sävyjä syntyy. Vihreää ja vähän punaistakin. Sinisävyt voittavat tällä kertaa. Laitan maalia palettiveitsellä suoraan kankaalle, murrettua sinistä, jonkin verran ihan harmaatakin. – Siitäs saat, sanon kankaalle ja jatkan värien kanssa. Alkaako jo näkyä valoa enemmän? Myrsky laantuu vähitellen, uusi järjestys alkaa muodostua. Idea on hetken kuin kärventyvä lintu, joka sitten lehahtaa liekkiin ja lentoon. Värit siirtyvät kankaalle yhä varmemmin ja muotoja alkaa näkyä, aihe on syntymässä jo. Maalaus vie minua eteenpäin. Mitä enemmän sitä käsittelen, sitä enemmän se antaa minulle suuntaviivoja. Vaaleaa sinistä tuonne, tummempaa tänne, hieman melko puhdasta oranssiakin joukkoon. Valot ja varjot leikkivät keskenään, maalauksen rytmi alkaa muodostua.

Taide on uuden luomista tai jonkin vanhan esittämistä uudessa muodossa. Se voi vaatia ajattelutavan ravistelua, jopa unohtamaan olemassa olevan totuuden ja sukeltamaan mielikuvituksen meren tyrskyihin, joissa vain tunteet ja tunnelmat kantavat eteenpäin. Taide on kokeilua, harjoittelua ja nöyryyttä vaativa laji. Jos en nyt onnistu, teen uudestaan huomenna. Tarkkailen ympäristöä, sieltä saan vinkkejä. Katson muiden töitä, mutta en kopioi. Pysyn itselleni uskollisena – teen sellaista mikä tuntuu itsestäni hyvälle. Ei pidä ajatella liian paljon muita ihmisiä, omaisia, ystäviä tai taidekriitikkoja. On uskallettava olla oma itsensä ja kohdata lapsenomaisia ja primitiivisiäkin puoliaan.

Minulle taiteen tekeminen on vastapainoa työlle. Maalatessa voi olla täysin omissa oloissaan, toteuttaa omia mieltymyksiään, katsoa tunteiden sisään, nähdä enemmän ja näyttää enemmän kuin mitä silmät kertovat. Ja onnistuessaan tuntee kummallista tyydytystä ja iloa. Ja jos taulu kelpaa jonkun muunkin kuin omalle seinälle, se tietysti sivelee sielun sopukoita. On niitä pettymyksenkin tunteita, kun lopputulos ei miellytäkään. Mutta vaikka tulos ei olekaan aina ihan odotetun kaltainen, on maalaamisen prosessi ollut rentouttava. Arjen huolet unohtuivat, työasiat eivät päässeet ajatuksiin. Ja kaikesta sai taas lisää energiaa.

Olen oppinut myös katsomaan muiden taidetta. En enää näe vain värejä ja muotoja, viivoja ja pisteitä, vaan kokonaisen taulun, jossa värit ja muodot muodostavat harmonisen kokonaisuuden, lämpimät ja kylmät värit tasapainottavat toisiaan ja esteettinen vaikutelma hivelee silmää. Hyvä taulu läikähdyttää jotain sisimmässäni, useimmiten positiivisesti, mutta joskus päinvastoin – ja on silti hyvä taulu.

– Kangas, nyt sinut on maalattu. Osa minua on siirtynyt pintaasi. Olen tyytyväinen. Ehkä jonkun katsojankin sydämessä helähtää...