Diagnooseistako apua työpahoinvointiin?

Tarttuvat diagnoosit

Ensimmäistä psyykkisen diagnostiikan aaltoa ei koettu 1990-luvulla, vaikka se yllättikin työterveyslääkärit. Historiallisesti tarkasteltuna depression yleistyminen näyttäytyy pikemminkin jatkumona ns. tarttuvien diagnoosien historiassa (tarttuvista diagnooseista ja ahdingon muuttuvista oirekuvista ks. Pietikäinen ja Turunen 2007). Neurastenia ja hysteria nimesivät aikansa ahdistuksen ja ahdingon 1800-luvun lopulla. Ne kietoutuivat yhteen teollistumisen, kaupungistumisen, teknologisen kehityksen, lääketieteen ja psykologian nousun sekä uudenlaisen yksilöllistyvän ihmiskäsityksen muovautumisen kanssa. Eräs ruotsalainen neurologi käytti (työ)elämän ahdingossa oleville keski- ja alakeskiluokkaisille potilailleen erilaisia tilanteeseen sopivia neuroosidiagnooseja, jotka saattoivat viedä potilaan sen ajan kuntoutuslaitoksiin saamaan sen ajan hoitoja (kylpyjä, kevyttä työtä, lepoa, ulkoilua, sopivaa ravintoa, välillä hypnoterapiaa tai väljästi psykodynaamista puheterapiaa) (Pietikäinen 2007).

Neuroosi diagnoosina paisui 1900-luvulla mahdottomaksi, vähitellen kaikkea ja kaikkia koskevaksi ilmiöksi. Niinpä neuroosi poksahti kuin saippuakupla vuoden 1980 uusien diagnostisten kriteerien vyöryn myötä. Neurooseja ei enää löytynyt uudesta DSM-III-luokituksesta, joten markkinarako lieville mielenterveyden murheille ja ahdingon diagnosoimiselle oli syntynyt uudelleen.

Nyt elämme työterveyshuollon psykologisoitumisen toista aaltoa. Lääketieteelliset työkykyongelmat ovat muuttuneet hienosyisemmiksi työhyvinvoinnin ongelmiksi, jolloin psykologisten välineiden ja selitysmallien tarve katsotaan itsestäänselvyydeksi. Työhyvinvoinnin vastakohta on pahoinvointi, ja pahoinvointi käsitteenä on yksilöllinen, negatiivinen ja kokemuksellinen jäsennys työtilanteesta. Tämä käänne suuntaa katseet yksilöön ja yksilön ominaisuuksiin (asenteisiin, reaktiotapoihin, temperamenttiin) sekä yksilön elämänhistoriaan ja joskus psyyken kerrostuneisuuden analyysiin jopa kauas taakse, Suomessa esimerkiksi sotasukupolvien oletettavasti traumaattiseen kokemusmaailmaan.

Parhaimmillaan nämä uudet välineet tuovat uuden näkemyksen tilanteeseen ja kertovat työterveyslääkärille jotakin henkilön persoonallisista suhtautumis- ja toimintatavoista hankalaksi koetussa tilanteessa. Tämä puolestaan voi auttaa jäsentämään henkilökohtaisia toimijuuden esteitä ja ohjaamaan ihmistä selville vesille ahdistavaksi koetusta tilanteesta. Työterveyshuolto saa näin käyttöönsä kokonaisen kirjon uudenlaisia välineitä. Valitettavasti vain niiden taustat, merkityssisällöt ja historia eli se, mihin tarpeeseen nämä psykologiset välineet on alunperin kehitetty, jää useimmiten pimentoon. Näin ihmisen psyykestä rakentuu epähistoriallinen abstraktio, joka täytetään oman aikakauden uskomuksilla, arvoilla ja ennakkoluuloilla.

Nykyiselle terapiakulttuurille tyypillinen traumapuhe siirtyy huomaamatta arkipuheeseen (Furedi 2005). "Narsisteja" ovat vähintäänkin kaikki johtajat, lääkärit ja hankalasti käyttäytyvät miehet, aikuisten adhd ja asperger leviävät yhä laajemmalle ja aivojumppaa, traumaterapiaa ja vaikkapa silmänliiketerapiaa kaupataan uusina yksilökeskeisinä ratkaisuina pahaan oloon ja ahdinkoon. Toimenpiteiden kirjo on lähes loputun ja taustalla on usein vilpitön tarve löytää apua ja (hoito)keinoja ihmisten pahoinvointiin. Kukaan ei sinällään tarkoita pahaa – päinvastoin – mutta psykologisoinnin myötä joudumme todistamaan eettisesti arveluttavaa sosiaalista koetta, jossa yksilöä sopeutetaan vallitseviin olosuhteisiin, tilanteisiin ja rakenteisiin.

Psykologian vinoutumat

Ongelmana psykologisessa ylivirittäytymisessä on ensinnäkin yhteisöllisten ja laajassa mielessä sosiaalisten ja poliittisten ongelmien pelkistyminen yksilön ominaisuuksiksi ja ongelmiksi (ks. vastaava TKI:ä koskeva kritiikki, Launis ym. 2001). Työhuolet johtuvat liiasta yksilön "kriittisyydestä" tai "väärästä asenteesta" eivätkä esimerkiksi kehnoista työjärjestelyistä tai työn epävarmuudesta. Toiseksi, psykologinen näkökulma on usein sopeuttava. Tarvitsemme joustavaa mieltä pärjätäksemme elon karikoissa ja karkeloissa ja varsinkin työelämässä, jossa superjoustavuus – äärimuodoissaan kaiken hyväksyminen ja kaikkeen sopeutuminen – on nousemassa työntekijän tärkeimmäksi ominaisuudeksi (Kuusipalo 2008).

Yksilöterapeuttisen asennekasvatuksen vinoutumia pitäisi korjata kohentamalla oman elämämme ja työyhteisön tilannetta ja kannustamalla ihmisiä etsimään muitakin kuin psykologisia selityksiä omaan pahoinvointiin. Kriittisen tulkinnan mukaan psykologian nousuun tieteenä 1800-luvun lopulta alkaen vaikutti eliittien pyrkimys sopeuttaa teollisuustyöntekijöitä uusiin (huonoihin) työoloihin ja epätasa-arvoisen yhteiskuntajärjestelmän arvoihin (ks Pietikäinen 2009, jossa esitetään vaihtoehtoinen yleiskatsaus psykologian historiaan). Kun ongelma kirjattiin pään sisäiseksi, moraaliseksi tai psykomedikaaliseksi ongelmaksi, ei oikeasti kehnoihin työoloihin tai epäoikeudenmukaisiin sosiaalipoliittisiin prosesseihin ja rakenteisiin tarvinnut vaikuttaa. Heikot yksilöt yksinkertaisesti sortuivat elon tiellä ja heidät luokiteltiin neurootikkojen kasvavaan joukkoon.

Kolmanneksi, psykologinen virittyneisyys tekee lopulta meistä kaikista sairaita. Olimme 1970-luvulle saakka eri lajin neurootikkoja, kunnes mahdottomaksi paisunut diagnostinen käsite puhkesi ja haihtui. Nyt olemme masentuneita, stressaantuneita, bipolaareja, keskittymiskyvyttömiä tai muuten vaan outoja, haavoittuvaisia ja trauma-alttiita. Kun työhuolien aiheuttama pahoinvointi jäsentyy psykologisin sisällöin ja psykiatrisin diagnoosein, lopputuloksena on Goethen aikoinaan ennustama tilanne: maailmasta tulee valtava sairaala, jossa me kaikki olemme toinen toistemme sairaanhoitajia. Tämä johtaa vääjäämättä resurssipulaan ja kaikkein huono-osaisimpien hoidon rapautumiseen, siis niiden, joilla ei ole toimivaa työterveyshuoltoa eikä omaa maksukykyä hoidon saamiseksi – eikä aina edes kiinnostusta omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Ihmiskäsityksemme muuttuu asteittain homo symptomaticukseksi, jolloin oireilu ohjaa toimintaamme ja ajatteluamme.

"Onko tauti minussa vai minun ympärilläni?"

Käytännössä psykologi voi tehdä paljon hyvää yhdessä työterveyslääkärin kanssa. Vaikeutena ovat yleensä terapeuttisesta viitekehyksestä lähtöisin olevien välineiden vinoutuneisuus: ne ohjaavat katsomaan tilannetta liiaksi yksilön päänsisäisenä ongelmana. Tarvitsemme uutta työterveyspsykologista paradigmaa, joka ei sorru historiattomuuteen eikä tietämättömyydestä johtuviin ylilyönteihin ja virheisiin, terapeuttisen muodin orjalliseen seuraamiseen ja työhuolien liialliseen psykologisointiin.

Esimerkiksi työvoimatoimistoissa ja kuntoutuslaitoksissa toimii jo nyt joukko ammatillisesti suuntautuneita työurapsykologeja, jotka etsivät työkykynsä sairauden takia menettäneille uusia mahdollisuuksia ansaita elantonsa. Siellä psykologinen osaaminen on ohjauksen ja ammatillisen kehityksen palveluksessa ja tulokset parhaimmillaan osuvia. Tarvitsemme työterveyshuoltoon vastaavaa työhön ja työn murrosten ja ammatillisen kehityksen ymmärtämiseen keskittyviä kriittisiä psykologeja, joiden välinekirjoa olisi kehittävä enemmän työn ja työn kontekstin suuntaan (ks. esim. työlähtöinen ote, Mäkitalo 2010).

Ongelmat pitää osata palauttaa sinne mistä ne johtuvat. Pelkkä sopeuttaminen ei enää riitä, vaan tarvitsemme näkemystä, jossa ihmistä katsotaan sosiaalisena olentona ja oman yhteisönsä tarpeiden, vaatimusten ja tilanteiden ympäröimänä toimijana. Ihmisen tietoisuuden rajat eivät ole hänen päänsä sisällä.