Häpeä - unohdettu tunne

Mistä häpeässä on kysymys?

Häpeää voidaan tutkia monen tieteenalan kysymyksenä, mm. psykologian ja psykoanalyysin eri koulukuntineen, sosiologian, kulttuurintutkimuksen, filosofian ja teologian. Häpeälle ja sen synnylle ei tutkimuksissa ole löydetty yhtä yksiselitteistä syytä. Häpeän ja syyllisyyden samankaltaisuudesta johtuu, että ne usein sekoitetaan toisiinsa. Häpeä koskee koko itseä, kun syyllisyydessä negatiivisen arvioinnin keskipisteenä on tehty tai tekemätön asia.

Häpeä on monesti kätkettyä ja sitä on vaikea tunnistaa. Helpommin havaittavia ovat erilaiset häpeän seurannaiset ja välttämiskeinot, kuten punastuminen, hikoilu, vapina, lamaantuminen, apatia, liikapuheisuus, liikaesiintyminen, häpeämättömyys, piittaamattomuus ja kyynisyys. Ilmeisesti näistä häpeän ulkoisista ilmenemismuodoista johtuu, että häpeän käsittelyn asemesta turvaudutaan tällaisissa tapauksissa usein lääkehoitoon. Esimerkiksi hikoiluun, vapinaan ja apatiaan voidaan määrätä lääkkeitä.

Häpeään liittyy halu piiloutua, "vajota maan alle". Häpeä houkuttelee ihmistä luovuttamaan oman identiteettinsä, minkä tarkoituksena on turvata toisen hyväksyminen. Häpeä koskee koko ihmistä. Ihminen voi pyrkiä korvaamaan syyllisyyttä herättävän teon, mutta häpeä tuntuu korjaamattomalta ja koko minä perusteitaan myöten väärältä, koska se vaatisi koko itsen muuttamista.

Miten häpeä syntyy?

Psykoanalyyttisesta näkökulmasta häpeää ovat Suomessa käsitelleet erityisesti psykoanalyytikot Pentti Ikonen ja Eero Rechardt. Heidän mukaansa häpeän alkuperä on vauvan torjutuksi tulemisen kokemuksessa tämän pyrkiessä hyväksyvään vastavuoroisuuteen äidin kanssa.

Pienen vauvan pään on todettu notkahtavan pettymyksestä, jos vauva kuulee äidin lähestyvät askeleet, mutta äiti kulkeekin vauvan ohi katsomatta tähän. Vauva menettää elävyyttään, muuttuu ilmeettömäksi ja suorastaan lysähtää kasaan. Vauvalle äidin hyväksyvä katse on tae elämän jatkuvuudesta. Häpeän perusmuoto ilmenee vetäytymisenä sekä pään ja katseen painumisena alaspäin jo kolmen kuukauden iässä, kun vauvan pyrkimys lähestyä äitiä epäonnistuu.

Juuri häpeän perusmuodon varhaisesta syntyajankohdasta johtuu sen koko olemusta koskeva luonne. Pieni lapsi ei kykene ilmaisemaan vastavuoroisuutta etsivää pyrkimystään sanallisesti, vaan tekee sen koko olemuksellaan. Niinpä hän odottaa saavansa vastakaikua ja tulevansa vastaanotetuksi tällä samalla "kanavalla". Kun vastavuoroisuus toteutuu myönteisesti, lapsi kokee onnistumisen kokonaisvaltaisesti. Kun vastavuoroisuuden tavoittelu epäonnistuu, hän kokee torjutuksi tulemisen koskevan koko olemustaan.

Terve identiteetti vaatii kehittyäkseen kokemuksen, että on rakastettu ja arvostettu. Ilman vastaanotetuksi tulemisen kokemusta lapsessa kasvaa perusepäluottamus, joka kohdistuu sekä itseen että toisiin. Häpeäidentiteettiin ratkaisevasti vaikuttava tekijä on lapsen kokemus, ettei hän syvällä sisimmässään koe olevansa toivottu, rakastettu ja kaivattu.

Tällaista häpeää kokeneet ovat todenneet: "Olen tajunnut olevani ylimääräinen, toivomatta syntynyt." "Minun häpeäni johtui siitä, että olin syntynyt tähän maailmaan. Olin vahinko. Olet pudonnut mustalaisten rattailta, et ole meidän lapsemme, sanoi veljeni." Vastaavasti koko olemassaolo on saatettu ehdollistaa sukupuolen takia. "Olen kokenut syyllisyyttä siitä, että olen syntynyt tyttönä. Tuotin isälle pettymyksen." "Olen kuullut kymmeniä kertoja, kun isä kertoo, miten poikaa odotettiin ja sitten sinut saatiin."

Kokemus omasta ei-toivottuna olemisesta merkitsee, ettei elämä ota vastaan eikä toivota tervetulleeksi. Se ei ole lahja vaan se on ansaittava. Ansaitseminen voi tapahtua myöhemmin esimerkiksi liialliseen työntekoon keskittymisenä. Tyttö, jonka sukupuolta ei ole hyväksytty tyttönä, pyrkii olemaan tyttönä näkymätön. Sen sijaan hän voi yrittää lunastaa olemassaolon oikeutensa pyrkimällä käyttäytymään poikamaisesti. Kun oman sukupuolen identiteettiä ei hyväksytä, on olemassaolon oikeus tärkeä saavuttaa vaikka vaihtamalla oma identiteetti toiseen. On luovuttava jostakin itselle olennaisesta voidakseen edes olla olemassa.

Häpeän syvimmät alueet

Herkimpiä kokemaan häpeää olemme alueilla, jotka koskettavat syvimmin persoonallisuuttamme. Kaikkein persoonallisinta, mitä meissä on, on meissä piilevä rakkaus. Häpeää on miltei mahdoton välttää, jos meille tärkeä ihminen torjuu hänelle osoittamamme rakkauden. Kun rakkauteen hyvin usein liittyy seksuaalisuus ja eroottisuus, ovat juuri nämä alueet erityisen herkkiä häpeän kokemiselle. Jos ihminen tällä alueella tulee torjutuksi, hän on taipuvainen ajattelemaan, että hänessä on jotakin vikaa ja hän on jotenkin huono, kun ei kelvannut.

Toinen hyvin syvältä ihmistä koskettava alue on hänen hengellinen elämänsä. Niinpä kokemukset, jotka yhdistyvät ihmisen seksuaalisuuteen ja hengelliseen elämään, ovat erityisen merkityksellisiä. Syynä ei tarvitse olla, että kirkko olisi näillä alueilla syyllistänyt ihmisiä. Nämä alueet koskettavat niin syvältä jokaista, että myös herkkyys kokea syyllisyyttä ja häpeää kasvavat.

Häpeä voi saada myös fyysisiä muotoja ja olla tunnistettavissa konversiotyyppisten oireiden kautta. Häpeän lamaannuttava vaikutus voi ilmetä fyysisenä kömpelyytenä, ajatusten sekavuutena tai halvaannuttavina oireina. Se voi saada pakkoneuroottisia ilmenemismuotoja tai sitä voidaan yrittää hallita anaalisin keinoin. Ahdistus- ja paniikkikohtaustenkin taustalla voi olla häpeä.

Syyllisyyden ja häpeän eroa voisi kuvata erilaisten sisäisten käskysanojen avulla. Syyllisyydestä nouseva käskysana on: "Seis! Se, mitä olet tekemässä, on väärin. Muuta käytöstäsi!" Häpeän käskysana sen sijaan on: "Seis! Sinusta ei ole mihinkään!"

Häpeän kahdenlainen tehtävä

Sekä häpeällä että syyllisyydellä voi olla kahdenlainen tehtävä. Ne molemmat voivat olla rakentavia, elämää suojelevia tai kielteisiä, elämänuskoa nakertavia. Niitä onkin nimitetty sosiaalisiksi tienviitoiksi, joiden avulla ihminen voi löytää asemansa erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä.

Englanninkielisessä kirjallisuudessa on käytetty käsitteitä hienotunteisuushäpeä (discretionary shame) ja nolaushäpeä (disgrace shame). Useimmiten häpeästä puhuttaessa on tarkoitettu nolaushäpeää. Hienotunteisuushäpeästä on vaiettu. Sitä on pidetty välttämättömänä osana terveen ihmisen elämää. Sitä on kutsuttu myös terveeksi häpeäksi, johon liittyy moraalinen ja eettinen aspekti. Hienotunteisuuden tarkoituksena on taata ihmiselle oikeus yksityisyyteen ja suojella häntä haavoittuvuudelta. Yksityisasioina on pidetty juuri seksuaalisuuteen, kuolemaan, sairauteen ja uskonnolliseen elämään liittyviä asioita. Niiden julkista paljastamista tai näille alueille tunkeutumista toisen elämässä ei ole pidetty hienotunteisena. Vastaavasti niiden paljastaminen tai tunkeilu tuottaa häpeää.

Häpeää myönteisenä ilmiönä, häveliäisyyttä, on pidetty omien rajojen vartijana. Ujous, kainous ja häveliäisyys antavat fyysiselle kehitykselle ja psyykkiselle kokemusmaailmalle kasvurauhaa. Ne suojelevat liian varhaiselta, karkealta tunkeutumiselta. Kasvava lapsi oppii häveliäisyyden turvin suojaamaan yksityisiä ruumiintoimintojaan ja ruumiinsa mahdollisuuksia silloin, kun ne vielä ovat hauraassa kehitysvaiheessa ja kun hän ei vielä itsekään ole tuttu niiden toimintojen kanssa. Vastaavasti voidaan häveliäisyyden ja ujouden turvin suojella hiljaista, pohtivaa, vielä keskeneräistä ajattelua. Niin kuin häveliäisyyden ajatellaan suojaavan keskeneräistä ajattelua, voidaan sen olettaa suojelevan myös ihmisen hengellistä elämää, joka herkkyydessään, henkilökohtaisuudessaan ja keskeneräisyydessään ei aina ole tarkoitettu ulkopuolisten tirkisteltäväksi.

Tämän päivän julkisuushakuisessa maailmassa tilan saaminen juuri hienotunteisuushäpeälle näyttää monesti uhatulta. Kaikki pitäisi näyttää ja kertoa julkisuuteen. Suru, sairaus, seksuaalisuus ja hengellisyys näyttävät monesti olevan erityisen kiinnostuksen kohteena. Joskus lääkärin elämää suojeleva rooli voi olla siinä, että hän sairausloman avulla antaa ihmiselle kriisitilanteessa oikeuden yksityisyyteen.

Nolaus voi olla halvaannuttava ja henkisesti musertava kokemus. Siinä missä hienotunteisuus ylläpitää maailman henkilökohtaista ja sosiaalista järjestystä, nolaushäpeä on kivulias oman maailman hajoamisen kokemus. Molemmat häpeän muodot liittyvät haavoittuvuuteen ja paljastumiseen. Nolaushäpeästä kärsivä pelkää "todellisen" minänsä paljastumista kaikkine vikoineen ja puutteineen. Hienotunteisuus merkitsee asioiden arvioimista ennen kuin jotakin tehdään. Nolaushäpeä seuraa jotakin tekoa tai tapahtumaa.

Hienotunteisuushäpeän varjopuolena voi olla, että ihminen kokee jonkin asian niin henkilökohtaisena, ettei hän tohdi puhua siitä vaikkapa lääkärille. Lääkärikin voi olla niin hienotunteinen, ettei kysy potilaalta asiasta, jonka selvittäminen olisi auttamisen edellytys. Molemmissa tapauksissa hienotunteisuushäpeä muuttuu estoisuudeksi ja rajoitteeksi auttamistyön kannalta.

Auttajayhteisöt vetävät puoleensa häpeästä kärsiviä

Häpeässä on kyse hyvin kokonaisvaltaisesta omaan itseen ja koko persoonaan kohdistuvasta tunteesta, joka jäytää koko olemassaoloa. On yhteisöjä, joiden piiriin hakeutuu nimenomaan ihmisiä, jotka kokevat olemassaolonsa uhatuiksi ja ehdollistetuiksi. Tällaisia ovat erilaiset auttajayhteisöt, kuten uskonnolliset yhteisöt. Sisimmässään näihin hakeutuvat eivät välttämättä tunnista tehneensä mitään sellaista pahaa, joka vaatisi anteeksiantoa. Monet kokevat itsensä riittämättömiksi ja kelpaamattomiksi. Kun kristinuskoon on voimakkaana kuulunut anteeksiantamuksen perinne, saattavat tällaiset ihmiset pyytää anteeksiantoa. Tällöin he pyytävät anteeksi olemassaoloaan. Anteeksiantamus häpeään tarkoittaa: Saat anteeksi, että olet olemassa!

Olisi liian yksikertaista väittää, että uskonnollisten yhteisöjen piirissä on paljon itseään arvostamattomia ja jopa vähätteleviä, itsetuntonsa kanssa kipuilevia ihmisiä siksi, että kristillinen usko alistaisi tai vähättelisi heitä. Tilanne voi päinvastoin johtua siitä, että tällaiset ihmiset hakeutuvat seurakuntien toimintaan juuri saadakseen apua itsetunto-ongelmiinsa ja jaksaakseen paremmin. Tilanne voi olla samankaltainen kuin USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa. Sen mukaan helluntaiseurakuntien piirissä oli keskimääräistä enemmän alkoholin väärinkäyttäjiä, vaikka liike suhtautuu alkoholiin hyvin pidättyväisesti. Asia saa selityksensä siitä, että väärinkäyttäjät hakeutuivat yhteisöön juuri löytääkseen apua ongelmaansa.

Häpeästä kärsivän auttaminen

Apua hakevat ihmiset puhuvat usein syyllisyydestä, vaikka kärsivät häpeästä. Auttamistyötä tekevät – olipa sitten kyse psykoterapeuteista, papeista tai lääkäreistä – eivät aina osaa erottaa toisistaan syyllisyyttä ja häpeää, jolloin niistä kärsiviä pyritään auttamaan samalla tavoin. Tutkimuksissa onkin kiinnitetty huomiota siihen, että sekä psykoterapeutit että sielunhoitajat ovat saattaneet epäonnistua työssään, koska ovat tulkinneet autettavien häpeäkokemukset syyllisyydeksi. Perinteisesti yksi keino terveeseen syyllisyyteen on ollut anteeksiantamus, mutta se ei auta häpeään, vaan voi jopa pahentaa tilannetta.

Yksi syy siihen, miksi häpeä on jäänyt niin vähälle huomiolle ja miksi sen tunnistaminen on niin vaikeaa, voi olla siinä, että se on niin läsnä kaikkialla, ettei sitä tulla edes ajatelleeksi. Häpeä on olemassa, mutta se on kätkettyä, piiloutunutta ja vaiettua. Syyllisyydestä kärsivän auttaminen on konkreettisempaa. Siihen pääsee helpommin kiinni ja se on helpommin ymmärrettävää. Asianomainen itsekin pystyy sen paremmin ymmärtämään ja kertomaan siitä. Myös auttajan kannalta syyllisyyden kohtaaminen on helpompaa. Hän tuntee voivansa tehdä jotakin.

Miten sitten häpeästä voisi päästä eroon tai edes lievittää sen aiheuttamaa kärsimystä? Helpottavaa voi olla jo asiasta puhuminen. Moni ei osaa edes hahmottaa, että juuri häpeä saa hänet voimaan huonosti. Hän voi esimerkiksi pelätä jännittämistä, punastumista tai ihmetellä epäonnistumistaan ihmissuhteissa tajuamatta, että kaiken tämän taustalla on kokonaisvaltainen häpeän tunne. Jo tämän tunnistaminen voi helpottaa ja auttaa eteenpäin.

Häpeästä kärsivän auttaminen on hidasta ja aikaa vievää. Vaikka asianomainen tahtoisikin nähdä itsensä toisin, voi vanha tuttu rooli ankeudessaankin tuntua vähemmän pelottavalta kuin uusi ja tuntematon. Tuntuu turvallisemmalta uskoa itsestään jo etukäteen huonoa kuin luulotella olevansa parempi kuin aikaisemmin on ajatellut. Tämä voi näkyä myös ihmissuhteissa. Pettymykset ja kelpaamattomuuden kokeminen aikaisemmissa ihmissuhteissa voi leimata uudetkin. Ei ole helppo uskoa uusien suhteiden kuin itsensäkään olevan parempi kuin aikaisemmat. Uusistakin ihmissuhteista voidaan etsiä mieluummin negatiivisia kuin positiivisia puolia, ettei joutuisi pettymään.

Häpeästä kärsivää autettaessa auttajan terapeuttisin toimenpide on asianomaisen syvän epäluottamuksen vastaanottaminen. Auttajan on suostuttava sen ihmisen rooliin, joka autettavan kokemusmaailmassa on hänen häpeänsä syvin aiheuttaja. Tällöin esimerkiksi terapeutin on otettava todesta se potilaan kokemus, ettei hyväksyvää vastavuoroisuutta hänen ja potilaan välille synny. Näin häpeän syvin lähde, hyväksyvän vastavuoroisuuden puute, alkaa elää tuossa auttamissuhteessa. Tällöin terapeutti toimii autettavan perusepäluottamuksen sisällyttäjänä, containerina. Hän ottaa vastaan autettavansa mielen tuskaiset tunnot ja jakaa ne autettavansa kanssa. Hän joutuu usein itsekin kokemaan voimattomuutta ja häpeää, sillä itsensä kelpaamattomaksi kokevan suhteeseen ottaminen on koko olemista koskettava asia. Häpeästä kärsivän auttajasta voi itsestäänkin tulla häpeän kantaja.

Tällaisena sisällyttäjänä voivat toimia muutkin kuin ammattiauttajat. Olennaista on, että kelpaamattomaksi itsensä tunteva voi kokea tulevansa nähdyksi ja vastaanotetuksi sellaisenaan, niin ettei tarvitse peitellä mitään. Se on ihmisen perustarve. Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on, että lähellä on ihminen, joka suostuu jakamaan pahan oloni kanssaan ja että minä kelpaan hänelle sellaisenakin. Pohjimmiltaan tästä on kysymys häpeästä kärsivän auttamisessa.

Häpeän taakasta vapautuminen on sitä vaikeampaa mitä laaja-alaisemmasta kelvottomuuden kokemuksesta on kysymys. Olennaista on, että muodostuu elämyksellinen ero häpeän tunteen ja oman olemuksen välille. Pitkäaikaisen työskentelyn tuloksena on mahdollista tajuta, että syy siihen, että häpeän itseäni, ei olekaan siinä, että olisin olemukseltani kelvoton. Syy ei ole persoonassani, vaan häpeän tunteessa, joka eri tekijöiden seurauksena on ottanut minut valtaansa. Häpeän tunteesta on mahdollista vapautua. Omasta persoonasta ei ole mahdollista eikä syytäkään vapautua.