Onko Hatuntekijä hullu - vai vain hassu?

Ad fontes

Liisa ja muut Alice-kirjojen hahmot ovat englantilaisen kirjailijan Lewis Carrollin luomia. Ensimmäinen kirja "Alice's Adventures in Wonderland" ilmestyi 1865 ja toinen "Through the Looking-Glass" 1871. Tässä kirjoituksessa on käytetty useista suomennoksista ensimmäistä, Anni Swanin tekemää. Lewis Carroll -kirjailijanimen taakse kätkeytyy Charles Lutwidge Dodgson (1832–1898), joka toimi Christ Collegen matematiikan lehtorina Oxfordissa. Alice-kirjojen lisäksi hän julkaisi runoja, mukaan lukien nonsense-klassikko "The Hunting of the Snark" ja fantasiaromaanin "Sylvie and Bruno". Alicen hahmo pohjautuu Alice Liddeliin (1852–1934), joka oli Christ Collegen dekaanin tytär ja kuuluisin Dodgsonin monista lapsiystävistä.

Kirjoissa Liisa törmää eriskummallisiin hahmoihin, jotka esittävät hänelle arvoituksia ja kummallisia kysymyksiä. Eräs hahmoista on Hatuntekijä (Hatter), joka ilmestyy tarinaan luvussa "Hullu teeseura". Hatuntekijällä on myös rooli luvussa "Kuka varasti leivokset?", jossa hän toimii todistajana oikeudenkäynnissä, johon ensimmäinen kirja kulminoituu. Lisäksi Hatuntekijä pilkahtaa lyhyesti toisessa Alice-kirjassa lähettinä.

Hullu teeseura kuvaa alati jatkuvaa kello viiden teen juontia. Luvun muut hahmot ovat Liisan ja Hatuntekijän lisäksi höperö jänis (March Hare) ja murmeli (Dormouse). Hatuntekijä esittää Liisalle kysymyksen: "Missä suhteessa korppi on kirjoituspöydän kaltainen?", johon Liisa ei osaa vastata. Kysymykseen on esitetty mitä ihmeellisimpiä vastauksia, vaikka Lewis Carroll on itse sanonut, ettei arvoitukseen ole vastausta. Unelias murmeli alkaa kertoa tarinaa kolmesta tytöstä, jotka alkoivat maalata "kaikkia kapineita jotka alkoivat m:llä", kuten "muurahaisia, muistoa, melua ja monta" (alkuperäisessä tekstissä: "mouse-traps, moon, memory and muchness"). Liisa menee yhä enemmän ymmälle ja päättää ettei ikinä palaa seuraan. Sitten hän huomaa eräässä puussa oven ja …

Miksi hatuntekijät olivat "hulluja"?

Elohopeayhdisteistä elohopeanitraattia käytettiin huopahattujen valmistuksessa. Huopa on villasta valmistettua kutomatonta kangasta, jossa villan kuidut ovat takertuneena toisiinsa siten, että ne muodostavat yhtenäisen kangaspinnan. Villa saatiin puolestaan eläinten turkeista. 1600-luvulta lähtien huovan valmistuksessa on ollut käytössä menetelmä, jonka eräässä vaiheessa (engl. carroting) turkiksen päälle kaadettiin laimennettua elohopeanitraattiliuosta, jotta turkiksen karvat liittyisivät toisiinsa paremmin. Valmiista huovasta valmistettiin erilaisia hattuja, kuten silinterihattuja, jollainen Hatuntekijällä on päässään John Tenniellin klassisessa Alice-kuvituksessa. Työntekijät altistuivat elohopeanitraattihöyryille ja -huuruille sekä turkiksen että valmiin huovan käsittelyn yhteydessä.

Antiikin Rooman aikoina nykyisen Espanjan alueella sijaitsi elohopeakaivoksia, ja Plinius on kuvannut kaivoksissa työskentelevillä orjilla elohopeamyrkytyksen oireita. Huopahattuteollisuuteen liittyen krooninen elohopeamyrkytys on kuvattu ensimmäisen kerran 1829, ja sekä Englannista että Yhdysvalloista on kuvauksia 1860-luvulta lähtien. Vielä 1940-luvulla arvioitiin Yhdysvalloissa yli 30 000 työntekijän altistuvan elohopeayhdisteille, ja suurin osa heistä työskenteli huopahattuteollisuudessa. Samalla vuosikymmenellä tehdyn erään yhdysvaltaisatutkimuksen mukaan viiden huopahattutehtaan 534 työntekijästä 59:llä (11 %) oli krooniseen elohopeamyrkytykseen sopivia oireita.

Tunnusomaisia kroonisen elohopeamyrkytyksen keskushermosto-oireita on Työterveyslaitoksen ensimmäinen pääjohtaja Leo Noro kuvannut seuraavasti. "Sairastuneen hermosto muuttuu erityisen herkäksi. Hän pelästyy pienestäkin yllätyksestä. Jos joku seuraa hänen työtään, hän muuttuu heti epävarmaksi ja avuttomaksi. Hänen mielialansa on läikähtelevä. Hän nauraa ja itkee helposti. Vähitellen hänen seurustelunsa toverien ja omaisten kanssa muuttuu vaikeaksi. Muisti ja konsentraatiokyky huononee, äly heikkenee. Lopuksi hän alkaa kuulla ja nähdä harhoja. Hänelle voi ilmestyä pareeseja ja ataksiaa. Tällaista vaikeaa keskushermoston tilaa sanotaan encephalopathia mercurialikseksi. Näihin oireisiin liittyvät usein puhehäiriöt, jotka tunnetaan nimellä psellismus mercurialis. Puhe on epäselvää, töksähtelevää, usein on tavukompastelua. "

Onko Hatuntekijä hullu?

Ilmaisu "mad as a hatter" on ensimmäistä kertaa kirjallisesti esiintynyt englannin kielessä 1830-luvulla. Ilmaisun on arvioitu viittaavan nimenomaisesti hatuntekijöiden ammattitautiin, krooniseen elohopeamyrkytykseen. On myös arvioitu, että termillä "mad" on viitattu altistuneiden hatuntekijöiden outoon käyttäytymiseen ja vapinaan (engl. hatters' shakes) pikemmin kuin siihen että he olisivat "hulluja".

On esitetty, että Alice-kirjojen Hatuntekijällä ei olisi kroonista elohopeamyrkytystä, koska hänellä ei ole siihen liittyviä oireita. Näin ollen hän ei olisi myöskään hullu. Hatuntekijä ei ole epävarma eikä avuton (hän on jatkuvasti aktiivinen), hänen seurustelukykynsä ei ole alentunut eikä hänellä esiinny puhehäiriöitä (hän on alati äänessä), hän ei kuule eikä näe harhoja (jos niitä esiintyisi niin mihin ne toisaalta voisivat kuulua paremmin kuin nonsense-kirjallisuuden klassikkoon!). Toisaalta on esitetty, että koska Hatuntekijällä on krooniseen elohopeamyrkytykseen sopivia oireita, niin hän on hullu. Oireet, kuten epävarmuus, hermostuneisuus ja tärinä, tulevat esiin 11. luvun oikeudenkäyntikohtauksessa, eivätkä luvussa "Hullu teeseura". Mutta eikö kenellä tahansa olisi kyseisiä oireita, jos oikeudenkäyntiä johtaa Kuningatar, joka läpi kirjan on uhannut katkaista kaulan jokaiselta vastaantulijalta?

Kaksi Disney-filmatisointia

Liisa ihmemaassa on filmatisoitu useamman kerran. Kuuluisin niistä lienee Disney-animaatio vuodelta 1951. Filmin hatuntekijä on nimeltään Mad Hatter, ja hän on kovin vilkas ja puhelias, mikä ei viittaa krooniseen elohopeamyrkytykseen. Suomenkielisessä versiossa häntä esittävä ääninäyttelijä lespaa, mutta psellismus mercurialiksesta ei liene kyse. Hahmoa voi pitää hassuna, muttei hulluna muuten kuin siinä mielessä, mitä elokuvan Veijarikissa toteaa: "Melkein kaikki ovat hulluja täällä".

Uusinkin versio, Tim Burtonin elokuva vuodelta 2010, pohjautuu molempiin Alice-kirjoihin, mutta elokuvassa on useita uusia hahmoja alkuperäisten ohella. Hatuntekijä on nimeltään Tarrant Hightopp. Hän on yhtä "hassusti hullu" kuin animaatiossakin – tai itse asiassa hulluuden käsite laajenee elokuvassa ja yhdistyy hyvyyteen: "kaikki parhaat ovat hulluja". Kroonisesta elohopeamyrkytyksestä ei ole tietoakaan: Tarrant on toimeliaasti mukana ilmestymisestään lähtien ja osallistuu elokuvan lopputaistelukohtaukseen hyvän ja pahan välillä miekka kädessä kuin paraskin vallankumoussankari! Hahmo tuntuu aika ajoin lespaavan, mutta elokuvan lisäraidan mukaan Johnny Depp kertoo puhuvansa ajoittain skottilaisittain. Hahmon tukka on porkkananoranssi viitaten huovan valmistuksen carroting-työvaiheseen. Työlääketieteellisesti mielenkiintoisesti Hatuntekijä tekee elokuvassa työtään eli hattuja. Hänen valikoimaansa kuuluu päähineitä kypärästä kalottiin, hilkasta fetsiin ja piippalakista turbaaniin, joten hän tekee niitä myös muista materiaaleista kuin huovasta. Koti-TV:n ruudusta katsoen työpisteen ergonomia on OK, mutta haitallisia huuruja imuroivat huuvat eivät valitettavasti ole pienestä näytöstä erotettavissa.

Lopuksi

On aika vastata otsikon kysymykseen. Vaikka osaa hatuntekijöistä on voitu pitää työperäisen elohopeanitraatille altistumisen vuoksi "hulluina", niin Hatuntekijä on kaikissa inkarnaatioissaan vain hassu. Kielestä ja sen ominaisuuksista lapsesta saakka kiinnostunut Charles Dodgson lienee aikoinaan kuullut ilmaisun "mad as a hatter", jossa sisällöllisen hauskuutensa ohessa on vokaalista soinnillisuutta. Ilmaus sinällään on kuin osa runoa, joista hän piti ja joita hän kirjoitti paljon. Valmistellessaan Alice-kirjaansa ilmaisu on sitten ponnahtanut kirjailijan aivojen synapsien syövereistä ja vaatinut assosiaatioineen pääsyä paperille. Loppu onkin kirjallisuutta ja sen historiaa, jossa työlääketieteellä on oma läikähtelevä osansa.