Kerättären kynästä - Naturalisteista ja lääkäreistä

Kuuluu olevan Ateneumissa naturalistien näyttely. Saattaisipa tuolla käydäkin, jos sattuu sille seudulle asiaa.

Mikähän siinä naturalistien taiteessa oli niin suuri sensaatio? Tai realistien? Mikseivät ne muut aikalaiset maalanneet niin kuin Akseli Gallen-Kallela tai Edelfeldt? Miksi Emil Zolan kuvaukset arkielämästä järkyttivät – tai Teuvo Pakkalan? Eikö niitä leikkiviä poikia rannalla tai varista katselevaa poikaa kukaan muu nähnyt? Kai joku saattoi nähdäkin, mutta näki toisin.

On vissiin vaikeaa katsoa ja nähdä suoraan ilman värillisiä silmälaseja.

Suomettumisen silmälaseissa asui ison naapurin pelko ja järkytys sodissa menetetyistä kaatuneista ja nuoruuden vuosista. Nuo silmälasit piilottivat, unohtivat ja halusivat uskoa enemmän kuin mikä oli totta.

Miksi totta on niin vaikea nähdä? Miksi huomaamme sen, mikä on kaunista, mutta ohitamme sen, joka on rumaa tai häpeällistä? Tai heikkoa ja pelottavaa? Samalla tavalla voi kysyä, miksi emme enää uskalla puhua ongelmista tai vaikeuksista vaan kaikki puhuvat haasteista? Vähentääkö se ongelman vaikeusastetta ja auttaako katsomaan ohi?

Kaunista on ihana katsoa, rumaa ei. Kauniiseen keskittymällä syntyy falskia idealismia, joka näkee maailman ihanteiden sävyisenä.

Millaisia silmälaseja me käytämme? Kun katsomme terveyspalvelujamme, näemmekö hyvinvointivaltion toimintojen riemusaaton? Maailmantason terveydenhoidon teknologian? Maailman parhaimman työterveyshuollon, joka hoitaa aktiivisia ja terveitä asiakkaita?

Edelfeldt on kuollut. Kuka nyt maalaisi yksinäisiä, pelokkaita sivusta katsojia? Sairaita, jotka eivät uskalla tai jaksa vaatia palveluita tai eivät pidä omaa ongelmaansa niiden arvoisena? Tai lääkäreitä, jotka eivät huomaa etteivät aina pysty hoitamaan työtään kun tehtäviä tulee ovista ja ikkunoista? Vaikka iso naapuri taloustoimistossa olisikin eri mieltä.

On mukavampaa tavoitella globaalia kuuta taivaalta kuin kumartua jalkojensa juureen ja katsoa suoraan lähelle. On helppoa ohittaa epämääräiset ongelmat kuten esimerkiksi sen, että terveyserot ovat kasvaneet juuri nykyisen lääkärisukupolven aikana enemmän kuin yhdenkään aikaisemman. Tällaisiin epämääräisiin ja epämukaviin ongelmiin katsominen vaatisi meiltä nykyistä enemmän oman haavoittuvuuden hyväksymistä. Olemme sivustakatsojia siinä missä muutkin. Mutta olisiko jotain muutakin tehtävissä?