Pedagogi työterveyslääkärien ammatillisen kasvun aitiopaikalla

Haastateltavana VTT Ritva Horppu Työterveyslaitokselta

Ritva, toimit työterveyshuollon erikoislääkärikoulutuksen pedagogisena kehittäjänä, tukien viiden yliopiston yhteisiä ponnistuksia. Pääset aitiopaikalta katsomaan, millaista ammatillista kasvua erikoislääkärikoulutuksen aikana tapahtuu. Tässä teemalehdessä puhumme moniammatillisuudesta, eri ammattien tietojen ja osaamisen yhdistämisestä. Miltä työterveyslääkärin ammatti Sinusta näyttää?

Työterveyslääkäreiden ammattitehtävistä ei näytä vallitsevan yhtä yhtenäistä käsitystä. Työterveyslääkärit tekevät monenlaista. Ammattiin kasvukin näyttää riippuvan osaltaan siitä, millaiseen koulutuspaikkaan erikoistuja sosiaalistuu, mitä muuta tehtävää siellä on sairaanhoidon lisäksi. Näin ainakin, jos koulutusputkeen tullessa ei ole tietoa siitä, mitä opetussuunnitelmissa kuvattu aito työterveyslääkäri tekee.

Millainen on oma ammatillinen tarinasi?

Alun perin valmistuin peruskoulun luokanopettajaksi, mistä aika pian kaipasin aikuisten pariin. Kasvatustieteen maisteriopintojen yhteydessä innostuin sosiaalipsykologian sivuaineopinnoista väitöskirjaan asti ja toimin sitten tutkijana ja yliopistonlehtorina. Omassa väitöskirjassani tutkin, miten opettajien eri opetusfilosofiat vaikuttavat peruskoululaisten ajatteluun – mistä lapset ajattelevat voivansa olla itse vastuussa koulunkäynnissään ja mitä he voivat soveltaa itse – lisäksi tein kyselyn vanhemmille heidän kasvatuskäsityksistään. Sen jälkeen olen paneutunut aikuisten oppimiseen ja opiskeluun. Olen myös ainainen opiskelija, viimeisin saavutukseni on terveyskasvatuksen aineopinnot. Teidän työterveyslääkärien koulutuksen tukitehtävissä olen toiminut vuodesta 2007.

Mistä näkökulmasta sosiaalipsykologi katselee maailmaa?

Sosiaalipsykologiaa kuvataan usein siltatieteenä sosiologian ja psykologian välissä, sen piirissä tutkitaan ihmistä ympäristössään – esimerkiksi, miten yksilö sosiaalistuu pienryhmiin ja miten ryhmät vaikuttavat yksilöön. Klassisesti jaotellaan, että sosiologit kiinnostuvat isoista joukoista ja niiden liikkeistä, kun taas psykologit yksilön ajatuksista, muistista, oppimisesta ja tunteista. Sosiaalipsykologit sitten kaikesta siinä välissä.

Mitä työhösi kuuluu?

Teen selvitys- ja kehittämistehtäviä erikoislääkärikoulutuksen tarpeista ja tarpeisiin. Koulutan myös itse, esimerkiksi kouluttajakoulutuksissa, starttiseminaareissa ja muissa yliopistojen koulutuksissa. Osallistun koulutuksen kehittämiseen, olen mukana esimerkiksi lokikirjan uudistamisen työryhmässä. Vuosien varrella olen tehnyt selvityksiä ja haastatteluja koulutuksen laadunarviointiin ja jatkokehittämistarpeisiin liittyen. Esimerkkinä voisin mainita työurien pidentämishaasteisiin liittyvien koulutustarpeiden selvittelyn.

Millaisia asioita työterveyslääkärien kasvutarpeista on selvityksissä tullut esiin?

Näyttää, että työterveyslääkäriksi kasvamisessa on monenlaisia ammatillisen kasvun haasteita. Jo ihan lääkäriksi kasvaminen nähdään elämänmittaisena polkuna, kuten kuvautuu esimerkiksi Pasternackin ja kumppanien kirjassa "Lääkäriksi". Jos kirjoitettaisiin vastaavaa kirjaa "Työterveyslääkäriksi", siihen tulisi vielä lisää näkökohtia.

Lääkäriksi kasvamisen tukipilarina nähdään oppiminen tieteellisen tiedon, etenkin biolääketieteellisen tiedon, soveltamiseen. Toinen tärkeä tukipilari on potilaiden hoidossa tarpeellisen lääkintätaidon oppiminen, muilla kielillä art of medicinen tai läkekonstin tapaan. Siinä puhutaan eläytymiskyvystä, ruumiinkielestä, lohduttamisen kyvystä. Tiede ja taito täydentävät toisiaan, näiden varaan on hyvä rakentaa. Kolmas tärkeä pilari lääkärille on kasvaminen asiantuntijuuteen. Siihen kuuluu opitun tiedon ja taidon lisäksi jatkuvaa oman tiedon kriittistä arviointia ja yhteistä kehittämistä.

Työterveyslääkärin pitäisi sitten lisäksi ymmärtää työelämää, työpaikkoja ja yrityksiä. Tähän näkökulmaan liittyvät vielä kaikenlaiset verkostot, sosiaalivakuutus ja muut kumppanit. Tämä työelämä- ja verkosto-osaaminen on itse asiassa neljäs pilari, jota työterveyslääkäri työssään tarvitsee.

Miten erikoistujat näyttävät näitä näkökulmia hahmottavan?

Tätä olen kartoittanut tekemissäni haastatteluissa. Kouluttajat näyttävät kokevan haasteena, että erikoistujilla on erilaisia orientaatioita. Osa lähtee tulemaan aktiivisesti kohti työelämän ja verkostojen pilaria, tuumien, että tämä on kiinnostavaa, nauttien näiden asioiden oppimisesta. Sitten on niitä, jotka eivät näytä tulevan jotakin kohti, vaan jostakin pois, pois ikävästä rutiinista tai kovasta paineesta, ehkäpä kohti oletettua helpompaa työtä. Näiden erikoistujien innostaminen työelämäosaamisen opiskeluun ei ole ihan helppoa, he saattavat myös kokea jo täysin hallitsevansa työikäisten hoitamisen. He saattavat kokea työpaikkakäynnit ja selvitykset pakkopullana ja rasitteena. Kuitenkin haastatteluissa tulee kuvauksia hienoista oppimisen poluista, kun taitava kouluttaja on auttanut työpaikkakäyntien alkuun ja silmät ovat auenneet. Eräs aiemmin vain sairaanhoidosta nauttinut erikoistuja kuvasi innostuneesti esimerkkikokemustaan, miten hänelle oli työpaikalla käynnin jälkeen tullut vastaanotolla helpommaksi ymmärtää jalkaan kohdistuvia vedon tuntemuksia ja käsien kolotuksia, miten palat loksahtivat kohdalleen. Omasta työstä tuli valtavan mielenkiintoista. Kyse näytti olleen ainakin siitä, että erikoistuja sai kouluttajaltaan riittävästi opastusta siihen, miten työpaikkakäynneillä toimitaan, ja opitaan sietämään uudessa roolissa toimimiseen liittyvää epävarmuutta. Näyttäisi, että sitä ei riittävästi opeteta.

Epävarmuuden sietäminenkö on se vaikea asia?

Olen saanut käsityksen, että lääkäriopinnoissa omaksutaan vahva yksin pärjäämisen ajatus. Lääkärikoulussa voi tutkimusten mukaan syntyä normi, että älä kysy tyhmiä, älä kysy ylemmiltä, viimeiseen asti kysy vain kaverilta, tai yritä tietää yksin. Lääkärikoulussa syntyy monelle myös käsitys, että asiantuntijan pitää nopeasti vastata, ja vastaanottotyössäkin se jatkuu oletuksena. Ja lääkärithän oppivat tämän. Kun sitten peruslääkäriyden oppimisen myötä saavuttaa tunteen, että nyt nämä asiat vihdoin hanskaan ja työssä pärjään, niin on kova paikka lähteä uudelleen epävarmalle kentälle ja uuteen rooliin työpaikoille. Tämä voi kanavoitua myös muun työn kuin vastaanottotyön turhana karttamisena. Käytäntö voidaan perustella vaikkapa niin, että hoitajat hoitavat tämän alueen niin hyvin, ettei tarvitse lääkärien sotkeutua. Kouluttajan roolia voisi tässä kirkastaa edelleen, että jokainen kouluttaja veisi ja ohjaisi lääkärin rooliin myös työpaikalla, eikä erikoistujan tarvitsisi taas pudota epävarmuuden kauheaan suohon.

Millaisia ajatuksia Sinulla on terveyden edistämisestä osana työterveyslääkärin työtä?

Tätä teidän työhön tosiaan liittyy, mutta tuleekohan se kovin myöhään perusopetuksessa. Kun on ensin sosiaalistuttu luonnontieteelliseen ajatteluun, jossa haetaan vaivalle selkeä syy ja hoito siihen, niin terveyden edistäminenhän on toimintana erilaista, lähtökohdiltaankin höttöisempää. Mitenpä sitä selkeän aineksen jälkeen motivoituisi höttöisen opiskeluun. Kuitenkin taustat syömiseen ja juomiseen ovat laadullisesti ihan erilaisia asioita kuin syöminen ja juominen itsessään, lisäksi muutosten toteuttaminen tiedetään vaikeaksi. Kun teidän alalla terveyden edistämisen osaamista kuitenkin tarvittaisiin, tällaisen käyttäytymistieteellisen ajattelutavan oppiminen olisi tärkeää erikoistuessa. Terveyden edistämisen hyvä osaaminen voisi sitten tuottaa lääkärillekin iloa ja voimavaroja työhön.

Tutkimusten mukaan kansalaisilla on hyvinkin erilaisia käsityksiä terveydestä ja siihen vaikuttamisesta. Käsitykset sitten ohjaavat käyttäytymistä. Pelkät hyvää tarkoittavat neuvot voivat mennä ohi. Lääkärit ovat usein lähtöisin suht keskiluokkaisista perheistä, ja harvalla on kaiketi kosketusta kurjuuteen omassa elämänpiirissä. Eri sosiaaliluokissa kuitenkin ajatellaan terveydestä ihan eri tavalla. Alemmissa sosiaaliluokissa, joissa pärjäämiskokemuksia on vähemmän, näkyy usein onnenkantamoisia ja sattumaa korostava elämännäkemys, sisältäen ajatuksen, ettei asioihin voi kauheasti vaikuttaa, ei omaan terveyteenkään. Heikkoihin koulutuksiin ja pätkätöihin liittyy myös monenlaista turvattomuutta. Ylemmissä luokissa omien valintojen vaikutukset terveyteen hahmotetaan ihan eri tavalla, ja potilaan ajattelu on lääkärille tutumpaa. Työterveyslääkärin olisikin hyvä ymmärtää kullakin työpaikalla tyypillisiä tapoja ajatella terveydestä ja työkyvystä, myös sosiaaliluokkien näkökulmasta, jotta ohjeet ja neuvot vaikuttaisivat toivotulla tavalla.

Miten haastattelemasi lääkärit ovat kuvanneet moniammatillisuutta?

Haastatteluissa työterveyslääkärit yleensä kauniisti kiittävät työterveyshoitajien, -psykologien ja -fysioterapeuttien osaamista. Muiden työn arvostus ja kunnioitus näkyy. Kuten oli jo esillä, osalle erikoistujista herättää hämmennystä lääkärin roolin hahmottaminen työpaikkatason toiminnassa ja yhteistyöasioissa. Erikoistuvat lääkärit kaipaavat kouluttajalta tukea siinä, mitä lääkärin pitäisi osata tehdä työpaikkojen kanssa ja työpaikoilla, muulloinkin kuin vain yhden yksilön asioita hoitaessaan. Onkohan missään oppaassa määritelty tarkemmin, miten työterveyshoitajan ja -lääkärin roolit eroavat näissä työtehtävissä, vai onko hyväkin, että määrittyvät paikallisesti – haastattelujen perusteella näin saattaa käydä.

Kun olen haastatteluissa kysynyt, mitä työterveyslääkäri voi tehdä työurien pidentymisen hyväksi, lääkärit kuvasivat korjaavia ja eri tasojen preventiotoimia, mutta kukaan ei puhunut työpaikkatason promootiosta. Voimavaralähtöisyys jää ongelmapuheen jalkoihin, kun keskitytään riskeihin ja vaaroihin. Mielletäänköhän promootio pelkästään hoitajien ja psykologien työksi – minusta se on sääli.

Miten oma käsityksesi työterveyslääkäreistä on muuttunut?

Ennen tähän työhön tuloa ajattelin, että teidän työ on vain sairasvastaanottoa (naurua). Teidän rooli on tosiaan erilainen ja siihen kasvaminen vaatii omanlaisensa asiantuntijuuteen kasvamisen. Teillä on mielettömän hieno erikoisala, kiinnostava ja vaativa monipuolisuudessaan. Monipuolisuus näyttää tarjoavan erikoistuvalle lääkärille myös mahdollisuuden uudenlaiseen ajattelutapaan ja työotteeseen. On varmasti vapauttavaa, kun oivaltaa, että eihän lääkärin tarvitsekaan osata heti ja yksin ratkaista esimerkiksi joitakin työpaikkojen ongelmia, vaan työssä saakin käyttää omaa ammattitaitoaan yhdessä työpaikan väen ja muiden asiantuntijoiden kanssa.