Onko työterveyshuollolla opittavaa 60 vuoden takaa?

Terveys, työkyky ja niiden menetyksestä aiheutuvista kustannuksista

Kuten sisällysluettelosta näkyy, kirja on sangen monipuolinen ja kokonaisvaltainen. Varsinaisen teollisuushygienian ja työlääketieteen lisäksi on käsitelty työkyvyttömyyden arviointia ja kuntouttamista, lainsäädäntöä, teollisuuden sosiaalista toimintaa ylipäätään ja sangen laajasti lopuksi myös asuntohygieniaa, jonka kappaleen alkulause on sykähdyttävä:

"Nykyaikaisen terveydenhoidon päämääränä on ihmisen työtehon kohottaminen ja sen avulla elämän todellisten saavutusten lisääminen eikä suinkaan vain sairauden estäminen."

Terveyteen liittyvien tekijöiden laaja-alainen ymmärtämien kuvastuu myös siinä, kuinka tärkeänä asuntohygieniasta kirjoittanut T. W. Wartiovaara (serobakterologian dosentti, Helsingin I kaupunginlääkäri ja Kunnallisen Terveydenhoitoyhdistyksen pj.) näki kunnollisten asuinolojen rakentamisen kansallemme. Hyvä asunto antaisi mahdollisuuden työrauhaan, henkiseen lepoon ja riittävään uneen sen lisäksi, että se tarjoaa suojan kylmää ja sadetta vastaan.

"Kunnollisten asuntojen rakentamiseen menee varoja moninkertaisesti se määrä, mikä riittää kaiken muun terveyden- ja sairaanhoidon täydelliseen toteuttamiseen. Tästä seuraa, että asuntohygienian pääkysymys on koko kansan herättäminen sellaiseen ajatteluun, jonka mukaisesti yhteiskunnan kaikki luokat ja eri etupiirit ovat valmiit uhraamaan varsin huomattavan osan työnsä tuloksista asuntojen rakentamiseen."

II luvun katsauksessa Leo Noro kuvaa tiiviisti maamme demografian, työikäisten terveydentilan ja sairauksien ja tapaturmien aiheuttamat menetykset tuotannolle. Kiinnittääpä hän huomiota myös lääkärien määrään Suomessa, joka verrattuna muihin sivistysmaihin oli vuonna 1948 perin vähäinen. Suomessa oli tuolloin noin 1800 laillistettua lääkäriä eli lääkäri noin 2 200 henkeä kohti, kun esim. USA:ssa oli lääkäriä kohti noin 800 henkeä. Helsingissä lääkäreistä oli kolmannes, vaikka väestöstä vain 10 % asui Helsingissä. Tänä päivänä meillä on työikäisiä lääkäreitä noin 10 kertaa enemmän ja yhtä lääkäriä kohti on 285 henkeä. Molempina ajankohtina kärsimme lääkäripulasta.

Työikäisten terveydentilan analysointiin ei tuolloin ollut sellaisia valtakunnallisia tilastoja ja terveystutkimusten aineistoja kuin nyt. Kansaneläkelaitoksen mukaan 18–54 vuotiaista pysyvästi työhön kykenemättömiä oli tuolloin 50 000 eli 2,25 % ko. ikäluokasta, tärkeimpinä syinä mielisairaudet (1/3), keuhkotauti (1/4), elimelliset hermosairaudet (1/10) ja krooniset nivelsairaudet (7/100). Nyt työkyvyttömyyseläkkeellä on noin 10 % työvoimasta ja mielenterveydenhäiriöt ovat edelleen ykkösenä, keuhkotaudin ovat korvanneet tule-sairaudet.

Vaikka eläke- ja kuolinsyytilastoja lukuun ottamatta muita kansallisen tason tilastotietoja ei tuolloin ollut käytettävissä, pystyi Noro kuitenkin tekemään terveyden ja työkyvyn yhteyksistä merkittäviä "case-pohjaisia" havaintoja, perustuen tehtaanlääkärien tekemiin järjestelmällisiin terveystarkastuksiin. Esimerkiksi Esson henkilökunnasta havaittiin, että vain 30 % oli ankaraa mittapuuta käyttäen täysin terveitä ja työkykyisiä. Sen lisäksi noin 50 % oli täysin työkykyisiä, mutta heillä oli pieniä sairauksia, noin 20 % oli osittain työkykyisiä ja siten seurantaa vaativia ja 1,5 % sairauden takia työhön kelpaamattomia (alkutarkastuksessa). Mitäpä näistä tiedoista päätteli Noro:

"Työikäisissä väestöryhmissä monet sairaudet ja viat ovat kovin tavallisia. On mitä tärkeintä, että sairaalloiset henkilöt pyritään sijoittamaan heille sopiviin tehtäviin. …Toinen yhtä tärkeä tehtävä on auttaa sairaalloisia henkilöitä hoitamaan sairautensa niiden alkuvaiheessa, jolloin ne ovat yleensä vielä hoidettavissa."

Voiko sen tänäkään päivänä paremmin sanoa?

Noro ei kuitenkaan jättänyt työkyvyn ja terveydentilan välisten yhteyksien tarkastelua tähän, vaan eteni edelleen analysoimaan sairauksien ja tapaturmien aiheuttamia menetyksiä tuotannolle:

"Kuinka paljon työpäivän menetyksiä tapaturmat ja sairaudet aiheuttavat työikäisessä väestössä? Miten voitaisiin noista menetyksistä säästää mahdollisimman paljon, miten siirtää mahdollisimman moni kuolemantapaus 65 ikävuoden jälkeen tapahtuvaksi?"

Pelkästään ennenaikaisen kuolleisuuden analysointi osoitti tuolloin noin 21 000 kuolemantapauksen, 128 miljoonan työpäivän ja 50 miljardin markan vuosittaiset menetykset. Pysyvän työkyvyttömyyden ja ohimenevien sairauksien ja tapaturmien takia menetettyjen työpäivien arvioimisen Noro katsoi huomattavasti vaikeammaksi tilastojen puutteen vuoksi. Jo tuolloin kuitenkin oli havaittu, että sairausajan palkkajärjestelmä on sairauksien ohella tärkeä tilapäisiin poissaoloihin vaikuttava tekijä ja että sairauspäivien luku voi vaihdella hyvinkin huomattavasti eri työpaikoissa (4–30 pv/hlö/v). Tuhatta työntekijää kohden ohimenevät sairaudet voivat siten aiheuttaa 4 000–30 000 työpäivän ja tuolloisen keskimääräisen 400 markan päiväpalkan perusteella 1 600 000–12 000 000 markan menetyksen. Arvio keskimäärin 10 vuosittaisesta sairauspäivästä antoi ohimenevien sairauksien vuosittaisiksi kustannuksiksi koko maassa noin 6 miljardia markkaa, työtapaturmien osalta noin neljäsosan tästä.

Noro ei jättänyt taloudellisten menetysten tarkastelua vain suorista palkkakustannuksista aiheutuviin menetyksiin, vaan ymmärsi epäsuorien kustannusten merkityksen (tuotantoprosessin häiriöt, vaihtuvuus ja koulutuskustannukset, vakuutusmenot, lääkärinpalkkiot ym.). Ilmeisesti saksalaista Heinrichia lainaten hän toteaa:

"Yleensä arvioidaan, että esim. ns. epäsuorat työtapaturmasta aiheutuneet kulut ovat neljä kertaa suuremmat kuin suoranaiset palkoissa laskettavat menetykset."

Suurin piirtein näin taidetaan ajatella tänäkin päivänä, tosin palkan sijaan suorien kustannusten mittapuuna käytetään yleensä työntekijän laskennallista tuottavuutta, joka on tietenkin yleensä suurempi kuin palkka.

Kukin omalle alalleen ja kukin oikeaan ympäristöönsä

Suurimman painon kirjassa on saanut työn ja terveyden välisten yhteyksien kuvaus. Ote on kokonaisvaltainen ja luku alkaa katsauksella ammatinvalinnan ohjauksesta ja jatkuu katsauksella työn ja ammatin sielullisesta hygieniasta sekä työn fysiologiasta. Työtapaturmat käsitellään laajasti syistä ja ehkäisystä ensiavun kautta vakuutuksiin. Teollisuusmyrkyt ovat saaneet oman kappaleensa, samoin ammatti-ihotaudit, pölyjen aiheuttamat ammattitaudit samoin kuin ammattitautien korvaussäädökset. Myös työn ja näköaistin yhteyksiä on käsitelty omassa kappaleessaan.

Luku alkaa Wolmar Mattlarin (nimi ja työpaikka jääneet kirjoittajaluettelosta pois) katsauksella ammatinvalinnanohjauksesta. Kuinka ollakaan keskeisenä argumenttina on tuolloin ollut sen yhteiskunnallinen merkitys, etten sanoisi työurien pidentäminen sieltä alkupäästä:

"Jo työvoiman säästämisen kannalta on toivottava…, että nuoret mikäli mahdollista heti koulunkäynnin päätyttyä pääsevät, elleivät aivan lopulliseen ammattiinsa, niin ainakin sille työalalle, josta tämä lopullinen ammatti on löydettävissä".

Päävastuu toiminnasta oli tuolloin työnvälitystoimistoilla yhdessä koulun ja koululääkärien kanssa, mutta siihen katsottiin liittyvän myös "tehokasta toimintaa, jonka tarkoituksena on työpaikkojen hankkiminen nuorille." Nuorisotyöttömyyden ehkäisyllä on siis pitkät juuret.

Työterveyslaitoksen psykologisen osaston johtajan Ohto Oksalan katsaus "Työn ja ammatin sielullista hygieniaa" on aivan mainiota luettavaa:

"Työn sielullisen terveydenhoidon kannalta on ensimmäinen perustosiasia se, että ihminen on luotu tekemään työtä. Työnteko on ihmisen lajityypillinen tarve. Niin kuin lapsen täytyy leikkiä, samoin aikuisen täytyy tehdä työtä. "Kun elämä on parasta ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. " Ei pidä paikkaansa leikillinen sanontatapa: "ei terve ruumis työtä kaipaa" – sillä se kaipaa. Usein vain emme huomaa tätä, koska meillä tavallisesti on liikaa työtä."…"Oikeastaan voidaan väittää, että kaikki ihmisen työnteko on ehkäisevää työterapiaa. On vain muistettava, että jokapäiväisessä elämässä aivan huomaamattamme työterapiaksi muodostuvan työn pitäisi olla järjestetty yksilöllisesti – kukin omalle alalleen ja kukin oikeaan ympäristöönsä"... "Vaikka työn ja ammattien mentaalihygienian ensimmäisenä tavoitteena onkin pitää yllä yksilön työtehoa, herättää hänessä työniloa ja estää häntä sielullisesti rasittumasta, kitumasta ja kärsimästä työtä tehdessään, on sillä aivan ensiarvoinen merkitys myös orgaanisten sairastumisten ehkäisemiskeinona."

Kuvataanpa kirjassa myös meidän aikakautemme "keksintö" työuupumus, tosin sveitsiläisen hermolääkäri Schwartzin nimeämänä "neurasteenisena uupumuksena". Tutkittuaan suuren joukon tällaisia potilaita, kyseinen tohtori oli analyysissaan tullut siihen tulokseen, että 60 %:ssa kaikista tapauksista uupumukseen syynä olivat tavalla tai toisella puutteelliset työolot.

Katsauksessaan Oksala ei kuitenkaan lähde tarkastelemaan järjestelmällisesti, kuinka työolot olisi muokattava yksilöllisesti. Syykin on perin yksinkertainen:

"Sehän veisi syvälle sosiaalipolitiikkaan, jouduttaisiin käsittelemään monimutkaisia palkkauksen ongelmia, selvittelemään tavattoman monivivahteisia ihmiskäsittelyn probleemoita, tutkimaan työliikkeitten muovaamista määrääviä psykologisia lakeja, näpertelemään työpaikan järjestelykysymysten kanssa – vain muutamia aloja mainitaksemme".

Samat ongelmat taitavat tänäkin päivänä tulla eteen monen uudelleen sijoitettavan tai työn muokkausta tarvitsevan työntekijän asioiden eteenpäin viemisessä? Onneksi meillä on apunamme työkyvyn hallinnan, seurannan ja varhaisen tuen mallit ja työterveysyhteistyö.

Tehtaan lääkäri ja turvallisuustyö

Tehtaanlääkärin rooli nähtiin merkittävänä myös ehkäisevässä turvallisuustyössä, ei ainoastaan ensiavun antajana tai tapaturmien parantajana. Teollisuus-Tapaturman suojeluteknillisen osaston insinööri Einar Carlborg kuvaa katsauksessaan Työtapaturmat; syyt ja ehkäisytoimenpiteet tällekin päivälle esimerkillisesti työpaikan lääkärin roolia näin:

"Tämä edellyttää kuitenkin, että tehtaan lääkärillä on aikaa ja harrastusta perehtyä tehtaan toimintaan käymällä työpaikoilla ja juttelemalla siellä insinöörien, työnjohtajien ja työntekijöiden kanssa. Määräaikaiset käynnit eivät riitä, vaan on pyrittävä käymään tehtaassa sekä päivisin että yövuorojen aikana, jolloin lääkäri saa oikean kuvan niistä olosuhteista, missä kulloinkin toimitaan."

Niin, eihän ongelmia yleensä silloin terveydellekään synny, kun prosessit toimivat, mutta pitäisi myös ymmärtää poikkeavien olosuhteiden ja häiriötilanteiden merkitys.

Asbesti sairauksien aiheuttajana

Käsittelemättä sen tarkempaa varsinaisia kirjassa esitettyjä altisteiden ja sairauksien välisiä yhteyksiä, en malta olla mainitsematta asbestia. Sen oli kyllä todettu aiheuttavan asbestoosia, mutta yhteyttä keuhkosyöpään ei tuolloin vielä ymmärretty. Niinpä tulevaisuuden näkymät esitetään suhteellisen valoisasti:

"Teräväneulaisen asbestipölyn aiheuttama keuhkosairaus asbestoosi on melko yleinen meillä Suomessa. Viime vuosina parantunut pölyntorjunta ja lääketieteellinen kontrolli on ollut kuitenkin omiaan vähentämään tautia huomattavasti."

Kuten hyvin tiedämme varsinainen asbestisairauksien buumi alkoi todenteolla vasta 1980-luvun lopulla, kun seulontaa tehostettiin ja diagnostisia kriteereitä laajennettiin. Vuonna 2009 todettiin edelleen 830 uutta asbestin aiheuttamaa ammattitautia tai -epäilyä, joista ¾ oli vakuutuslaitosten vahvistamia ammattitauteja, niistä yli 150 syöpää.

Melu ja sen torjuminen

Yleisradion akustikko, DI Paavo Arni toteaa katsauksessaan melusta seuraavaa:

"Ilman tarkempia tutkimuksia on selvää, että melu on omiaan häiritsemään työtä ja siis alentamaan työtehoa. Jos on kyseessä keskittymistä vaativa henkinen työ, tiedämme kuinka helposti ulkonaiset, suhteellisen pienet häiriöäänet voivat katkaista ajatuksemme ja kiinnittää huomiomme muualle. Tämä on työtehon menetystä. Jatkuva melu häiritsee vielä enemmän. …Koska kaikki tieteelliset edellytykset akustisten kysymysten ratkaisemiseen ovat olemassa, on käytännön miesten asia nyt käyttää saatavissa olevia tietoja. Olisi toivottava, että totuttaisiin kaikkialla yleisesti vaatimaan akustista mukavuutta, hyvää ääneneristystä, jälkikaiunnaltaan vaimennettuja työhuoneita, meluttomia koneita jne. jotta korvamme ja hermomme säästyisivät eikä työkykymme pienenisi. Suojattu, rasittumaton kuuloaistimme pystyisi myöskin paljon täydellisemmin kuin nyt nauttimaan akustisesti moitteettomissa huoneissa sanan ja sävelen esityksistä."

Teksti on suorastaan runollista, mutta taitaa olla monella työpaikalla edelleen kuudenkymmenen vuoden jälkeenkin vain haavetta… ja maisemakonttoreita rakennetaan edelleen.

Työpaikkojen terveydenhoito-ohjelma

Sotien jälkeen työssäkäyvien kansalaisten terveydenhuolto oli saanut vähitellen useimmissa länsimaissa samansuuntaiset muodot. Kirjassa esitellään Yhdysvaltain terveydenhoitohallituksen 11-kohtainen työpaikkojen terveydenhuolto-ohjelma. Vastaavia ohjelmia oli myös mm. Ranskassa (laki vuodesta 1946), Englannissa ja Norjassa. Noron mielestä:

"Huomio noissa ohjelmissa kiinnittyy erityisesti siihen, että työpaikan lääkäri ei puutu sairauksien hoitoon. Hänen on yleensä lähetettävä muut kuin työstä johtuvat ja pienet sairaudet yksityislääkärien (perhelääkärien) hoidettavaksi. Ja niistä aiheutuvat kustannukset potilas suorittaa itse."

"Meillä Suomessa on lääkäreitä suhteellisesti noin puolet siitä mitä monissa muissa maissa, joten ulkomailla vallitsevista periaatteista on tingittävä. Niinpä meillä tavallisesti työpaikan lääkäri hoitaa hygieenisten tehtävien lisäksi myös yleislääkärin alaan kuuluvat sairaanhoitotehtävät."

Sotien jälkeisen ajan lääkäripula oli siten osaltaan "syynä" siihen, että meillä työterveyshuollon yhteydessä edelleen hoidetaan yleislääkäritasoista sairaanhoitoa. Vanhoista asioista poisoppiminen kun on vaikeaa… niin, paitsi että meillähän on edelleen lääkäripula, vaikka lääkäreitä onkin absoluuttisesti 10 kertaa ja väestöön suhteutettuna 8 kertaa enemmän kuin tuolloin.

Terveydenhoidon organisointi

Kirjoittaessaan yritysten terveydenhuoltotyön organisoinnista Noro toteaa kansainvälisestä kehityksestä, että yleensä lääkintähuolto muodostaa oman itsenäisen linjansa, jonka johdossa on lääketieteellisen koulutuksen saanut henkilö. Tämä on vuorostaan suoranaisesti laitoksen toimitusjohtajan alainen. Yhtä tärkeänä periaatteena hän piti myös sitä, että lääkintähuolto toimii hyvässä yhteistyössä muun sosiaalityön kanssa. Terveyden- ja sairaanhoitohenkilökunnan määrästä hän toteaa, että sairaanhoitaja tarvitaan 500–800 työntekijää kohti, kaksi voi hoitaa jo 1 500:aan nousevan henkilökunnan ja lääkäri voi hoitaa yksin (sairaanhoitajien kanssa) n. 2 000–2 500:aan nousevan henkilökunnan.

Työn organisoinnin järkeistämiseksi "on erittäin tärkeää, että sairaanhoitaja toimii ensimmäisenä "siivilänä" hoitaen kaikki pienet tapaturmat ja taudit. Tällä tavoin säästetään lääkärin työaikaa tärkeämpiin tehtäviin. Kustannusten säästö on näin toimien tietysti merkittävä."

Nykyiset ulkoistetut työterveyspalvelut ja niiden ansaintalogiikka nettiajanvarauksineen ei taida tukea Noron aikaista työnjakomallia ja niinpä meillä näytetäänkin lääkärikuntaa tarvittavan nyt suhteessa entistä enemmän.

Noro näki yhteistyön paikkakunnan muun terveydenhuollon kanssa tarpeelliseksi ja hyödylliseksi:

"Jos paikkakunnalla on erikoislääkäreitä, on tarkoituksenmukaista järjestää asiat niin, että tehtaanlääkäri voi lähettää erikoistutkimuksia tai -hoitoa vaativat tapaukset näiden hoitoon tai että esim. sairausavustuskassan jäsenet voivat vapaasti valita lääkärinsä (mutta kassalla on oma luottamuslääkärinsä)."

Noro oli huolissaan työmarkkinoilla tapahtuvasta kehityksestä, jonka eräänä tuloksena on ollut mm. työehtosopimuksiin sisältyvä työnantajan sairausajan palkanmaksuvelvollisuus. Seurauksena on ollut, että kansan yleisen terveydentilan parantuessa monissa laitoksissa työssä olevien sairauspäivät ovat paradoksaalisesti lisääntyneet. Esimerkiksi valtionrautateillä sairauspoissaolot lisääntyivät edeltäneen vajaan 10-vuotisjakson aikana 4,8:sta 11,7 päivään ja Helsingin kaupungilla 12:sta 20 päivään. Yleinen kehityksen suunta näytti Noron mielestä olevan se, että sairauspäivät osoittavat sosiaalisen turvallisuuden lisääntyessä kasvua. Ratkaisuna tähän ei nähty sitä, että potilaat pitäisi ohjata sairaustapauksissa työpaikkalääkärille:

"Mitä sairaanhoitoon tulee, on muistettava, että potilas voi omalla kustannuksellaan aina kääntyä kenen lääkärin puoleen hyvänsä. Vapaa lääkärinvalinta siis vallitsee nykyisessä järjestelmässämme, mikä onkin välttämätöntä."

Työpaikkalääkärin toiminnan periaatteita Noro summaa seuraavasti:

"Jotta työpaikkojen tai sairausavustuskassojen lääkäreinä toimivat voisivat menestyksellä harjoittaa ammattiaan, heidän on tunnettava lukuisia sosiaalisia ja ammattihygieenisiä kysymyksiä, joita joka päivä tulee heidän ratkaistavakseen. Potilaasta ei enää "pääse irti" kirjoittamalla hänen pyytämänsä sairasloman tai pullon rauhoittavaa "mikstuuraa". Lääkärin vastuulle tulee yhä enemmän potilaan pikainen parantaminen tai huolehtiminen siitä, että työnantaja, sairaskassa eli paremmin sanoen yhteiskunta ei hukkaa turhaan työpäiviä eikä kuluta varoja turhiin lääkkeisiin tai hoitotoimenpiteisiin."

Olisiko tämä sitä työterveyshuollon koordinatiivista roolia, jota professori Kaj Husman peräänkuuluttaa tuoreessa Suomen Lääkärilehden pääkirjoituksessa (14.10.2011):

"Työterveyshuolto osaa tukea työhön paluuta. Se tuntee työn terveysvaatimukset, osaa vaikuttaa työoloihin ja selvittää mahdollisuudet työjärjestelyihin. Sillä on yhteydet työpaikkaan, ja se tuntee sosiaalivakuutuksen työhön paluuta tukevat etuudet."

Psykiatrin havaintoja mielisairaiden työkyvystä

Menemättä tässä yhteydessä tarkempaan senaikaiseen terveystarkastusten maailmaan (alku- ja määräaikaisine tarkastuksineen ja tarvittaessa hoitoon ohjauksineen ihan niin kuin nykyisinkin) katsotaan vielä, millaisia ajatuksia Helsingin kaupungin psykiatrilla, mielitautiopin dosentti Erkki Jokivartiolla oli esittää teollisuuslaitosten psykiatrisesta huollosta. Hän katsoi, että myös teollisuuden palveluksessa olevien (terveyden)huoltohenkiöiden kannattaa kiinnittää huomiota mielisairauksien mahdollisimman varhaiseen toteamiseen ja sairastuneiden mahdollisimman pikaiseen hoitoon saattamiseen. Silloiset uudet ns. aktiiviset hoitomenetelmät (insuliini-, cardiazol- ja sähkösokkihoito) näyttivät saattavan suuren osan vastasairastuneista yhteiskuntakelpoisiksi ja työkykyisiksi kansalaisiksi. Näin teollisuuslaitokset hyötyisivät saamalla takaisin käyttöönsä parhaassa iässä olevaa työvoimaa. Teollistumisen edetessä ja kireinä työvoiman puutteen aikoina oli huomattu, että työpaikkaan sijoittamisella kyettiin työkykyä tukemaan:

"Suurissa teollisuuslaitoksissa on mahdollisuuksia vaihtaa työntekijää eri tehtäviin, ja ottamalla huomioon hänen sopivaisuutensa näistä löydetään yleensä se työ, jossa asianomainen parhaiten selviää. Tässä suhteessa olisi otettava huomioon paitsi henkilön työkyky ja taitavuus ammatissa, myös hänen kykynsä sopeutua työtovereihin ja esimiehiin."

Uudelleen sijoittaminen ja työkokeilukaan eivät siis ole meidän aikamme keksintöjä (työyhteisöön sopeutuvuus mukaan lukien).

Tärkeä Jokivartion toteama havainto oli myös se, että teollisuus sinänsä ei ole omiaan lisäämään varsinaisia mielisairauksia, vaikka teollisuusympäristössä nämä saattavat tulla helpommin esiin. Nykypäivään peilattuna voidaan todeta, että masennuksen esiintyvyys on viime vuosikymmeninä pysynyt ennallaan, mutta masennus on aiheuttanut enenevästi työkyvyttömyyttä. Työ on muuttunut, ei ihmisen mieli. Ja diagnoosit: kirjassa ei mainita sanallakaan masennusta, sielullishermostolliset häiriöt kylläkin.

Työpaikkatarkastuksiin tavoitteellisuutta

Työpaikkojen hygieenisistä tarkastuksista Noro kirjoitti yhdessä Pertti Sumarin, silloisen Työterveyslaitoksen apulaisylilääkärin kanssa tiiviin 1,5 sivun tekstin, jossa korostetaan työpaikkojen olosuhteiden tuntemusta ja yhteistyötä työnjohdon kanssa. He kiinnittävät huomiota myös tarkastusten tavoitteellisuuteen:

"Työhygieenisiä tarkastuksia tehtäessä työ jää usein ylimalkaiseksi ja pintapuoliseksi, jos tarkastaja ei merkitse muistiin havaintojaan ja parannusehdotuksiaan (joiden muuten täytyy olla taloudellisesti ja teknillisesti mahdollisia). Usein käydään myös tarkastuksilla tietämättä oikein varmasti, mitä pitäisi tarkastaa. Kävellään vain tehdasosaston läpi ja ihmetellään!"

Avuksi tähän toimintaan STLY oli laatinut kirjan liitteenä olevan pöytäkirjamallin, josta kävi selville tärkeimmät tarkastuskohteet ja hygieenisten vaatimusten osalta viitattiin kirjan aiemmissa luvuissa esitettyihin tietoihin. Johtopäätökset ja parannusehdotukset -osiolle tässä 45 arvioitavaa kohdetta sisältävässä lomakkeessa oli jätetty 2–3 riviä. Tarkastuksen tulokset parannusehdotuksineen ohjeistettiin jättämään osaston tai tehtaan johdolle – tiiviisti kirjoitettuna.

Lomakkeet ja kortit - sen ajan tietojärjestelmät

Yhdessä Artturi Nyyssösen (Valtion Metallitehtaiden ylilääkäri ja STLY:n puheenjohtaja) kanssa Noro kirjoitti katsauksen terveyskortin, lääkärintodistuksen ja poissaolotilastojen merkityksestä. Näistä sen ajan tietojärjestelmistä on syytä mainita muutama huomio. Terveyskortin johtopäätösosiossa lääkäri otti kantaa työkykyyn neliportaisen luokittelun mukaisesti:

Kuten artikkelin alkupuolella jo kerroin, luokittelu tuntui olevan toimiva. Kuinka monella työpaikalla on tällainen tilasto tänä päivänä saatavilla? Jo selvillä olemisen periaate kai sitä edellyttäisi.

Lääkärintodistuksessa (työnantajalle tai avustuskassalle sairausavustuksen maksamista varten) otetaan kantaa täyden työkyvyttömyyden kestoon, mutta lääkärin vastattavaksi on laitettu myös kysymys: Kykeneekö muuhun kuin varsinaiseen työhönsä ja millaiseen: ____ajaksi pvm/pvm.

Mitä me tänä päivänä hoemme: sairaus ei ole sama asia kuin työkyvyttömyys ja pitää arvioida työkyvyttömyyden sijaan jäljellä olevaa työkykyä. STLY:n terveyskortissa ja lääkärintodistuksessa nämä asiat olivat vuonna 1948. Sitten ne hävisivät jonnekin, kunnes taas 2000-luvun puolella löydettiin!

Oman työn tuloksien arvioinnin ja seurannan (laadun ja vaikuttavuuden arviointi ja seuranta taitaa lukea tämän päivän epistolassa) perusedellytyksenä oli kirjoittajien mukaan tilastojen pitäminen:

"Sairauspäivien luku sekä lääkintähuollon ja sairauksien aiheuttamat kustannukset työntekijää kohti ovat tärkein mittapuu jonkin laitoksen lääkintähuollon tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta arvostellessa. Ne saattavat vaihdella suuresti eri laitoksissa… Jotta terveydenhoitotyötä, sairauskustannuksia ja työstä poissaoloja voitaisiin asiallisesti arvostella ja toisaalta verrata oman työn tuloksia muiden teollisuuslaitoksien tai liikkeiden työhön, tarvitaan tiettyjä tilastoja. Näiden tilastojen pitämisen ei välttämättä tarvitse tapahtua lääkintäosastoissa. Sosiaali-, henkilö-, tai tiliosasto voi niistä huolehtia yhtä hyvin. Pääasia on, että lääkintähenkilökuntakin on niiden tuloksista selvillä."

Poissaolot työstä ja niiden kontrolli

Noro ja Nyyssönen analysoivat tarkkanäköisesti sairauspoissaoloihin liittyviä tekijöitä:

"Luulisi, että ns. "sairauspäivät" olisivat yksinomaan todellisista sairauksista riippuvaisia. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan niihin vaikuttavat lukuisat taloudelliset, sosiaaliset ja psykologiset tekijät, joiden merkitys poissaolojen aiheuttajana tosin "sairauden" varjolla saattaa olla lähellä todellisten sairauksien ja tapaturmien merkitystä."

He pohtivat poissaoloihin liittyen sairastamiseen liittyviä taloudellisia seikkoja, työpaikkamoraalia ja kontrollia, työmatkaa, sukupuolen ja iän merkitystä, työaikaa, työolosuhteita, työjärjestelyjä, työnjohdon ja työntekijän suhteita, koti- ym. olosuhteita. Johtopäätöksenä he toteavat, että "pääasia on, että jokainen poissaolotapaus tutkitaan erikseen ja ryhdytään toimenpiteisiin poissaolojen syiden poistamiseksi. Aivan sama periaate siis kuin työtapaturmien ja tautien ehkäisyssä."

Ja tässäpä keinot:

"Jokaisen työstä poissa olleen tulee tehdä ilmoitus poissa olon syystä esimiehelleen. Tämä voi tapahtua esim. siten, että esimies täyttää poissaoloilmoituksen (kirjan liitteenä,) josta käy ilmi poissaolon aika ja syy. Esimies lähettää määräajoin poissaoloilmoitukset henkilöosastolle, missä niiden sisältämät tiedot viedään henkilökorttiin. Terveyskorttiin merkitään näiden ilmoitusten perusteella sairauksien aiheuttamat poissaolopäivät, jolloin ne tulevat aina lääkintähenkilökunnan tietoon. Osastolla esimies voi pitää jokaisesta henkilöstä myös poissaolokorttia (kirjan liitteenä) johon merkitään myös sairauksien aiheuttamat kustannukset. Yhteenveto poissaoloista, lääkäreillä käynneistä ja kustannuksista tapahtuu esim. Valtion työvirastoissa seuraavan kaavion mukaan joka neljännesvuosi (kaavio kirjan liitteenä)."

Vuosineljänneksittäin tehtävässä yhteenvedossa olivat seuraavat tiedot kokonaislukujen lisäksi luokiteltuna toimihenkilöiden, ulkotyöläisten ja sisätyöläisten osalta: "työntekijöiden keskimääräinen vahvuus, sairastapausten lukumäärä, sairaustapauksia/100 työntekijä, lääkärillä käyntien määrä, työkyvyttömyys päivien määrä, työkyvyttömyys päivät/sairaustapaus, työkyvyttömyys päivät keskimäärin/työntekijä, sairaustapausten pituus luokiteltuna 1–3 pv, 4–12 pv, yli 12 pv, kustannukset keskimäärin sairaustapausta kohti jaoteltuna lääkärinpalkkioihin, sairaalalaskuihin/muihin kustannuksiin ja sairausajan palkkoihin, kustannukset yhteensä keskimäärin sairaustapausta kohti, kustannukset yhteensä keskimäärin työntekijää kohti sekä kustannukset yhteensä %:ssa maksetuista palkoista."

Olisiko tässä tähänkin päivään sopiva sairauspoissaolojen seuranta- ja varhaisen tuen malli indikaattoreineen – 60 vuoden takaa? Erikseen siinä ei ole kerrottu, millaisia esimies-alaiskeskusteluja oli ohjeistettu käymään, mutta luulisi poissaolotietojen kirjaamisen jonkinlaista keskustelunpoikasta aiheuttaneen – ainakin tarvittaessa. Sairastumisten ja sairauspoissaolojen aiheuttamaa kustannustietoisuutta näyttää myös olleen jo silloin ilmassa, eikä vasta Hoffmancon markkinoille tultua. Se vain oli välillä kadoksissa.

Oman työn seuranta ja vuosikertomus

"Hyvin järjestetty sairaan- ja terveydenhoitotyö kaipaa aina tarkkoja tietoja siitä, minkälaatuisia sairauksia ja tapaturmia työpaikassa esiintyy. Vain tällaisen tilaston avulla lääkäri ja hoitajatar saavat oikean käsityksen terveydellisestä tilanteesta työpaikassa. Tilasto syntyy pienellä vaivalla muun työn ohessa, jos lääkärin ja sairaanhoitajan pöydällä on taulukko, johon ne merkitään sitä mukaa kuin ne todetaan vastaanotolla… Mahdollisuutemme tarkkojen tilastojen saamiseksi ovat vielä pienet. Biostatistiikkaa on maassamme sen takia huomattavasti kehitettävä, ennen kuin teollisuudestakin saadaan selvät ja luotettavat terveyden- ja sairaanhoitoa kuvaavat numerot."

Tuohon oman työn tilastoinnin tärkeyteen ja esitettyyn toiveeseen statistiikan kehittämistarpeesta on edelleen helppo yhtyä – 60 vuoden jälkeen.

Vuosikertomuksessa työpaikkalääkäri teki tiliä vuoden toiminnasta tehtaan johdolle yksityiskohtaista kirjan liitteenä olevaa vuosikertomusohjetta noudattaen.

Lopuksi

Suomessa elettiin 60 vuotta sitten huoltosuhteen uhkaavan huononemisen aikakautta. Sodassa oli kaatunut 85 000 miestä, työikäisissä oli paljon invalideja, joiden jäljellä olevaa työkykyä tarvittiin kasvavan teollisuuden tarpeisiin, suuret ikäluokat olivat aluillansa ruokittavina lapsina. Uhka ei ollut niinkään lisääntyvän vanhusväestön aiheuttama huoltosuhteen heikkeneminen, vaan haasteena oli pikemminkin työikäisten kansalaisten ennenaikaisten kuolemien välttäminen. Kaikki työhön kykenevät tarvittiin silloinkin maatamme pelastamaan. Silloin kysyttiin: miten siirtää mahdollisimman moni kuolemantapaus 65 ikävuoden jälkeen tapahtuvaksi? Nyt kysytään: voiko terveydenhuolto merkittävästi vähentää siirtymistä työkyvyttömyyseläkkeelle? Näyttäisi siis siltä, että Noron ja kumppaneiden työllä on ollut vaikuttavuutta. Meillä on siis varmasti opittavaa 60 vuoden takaa. Tulevat sukupolvet arvioivat meidän onnistumistamme.

Ongelmat ja osin niiden ratkaisukeinotkin näyttivät tuolloin perin samanlaisilta kuin nyt: työolosuhteiden terveellisyydestä ja turvallisuudesta huolehtiminen, osittain työkykyisten sijoittaminen heille sopiviin työtehtäviin, sairauspoissaolojen ja sitä kautta tuotantokustannusten hallinta ja tuottavuuden lisääminen, työpaikkaterveydenhuollon ja muun terveydenhuollon yhteistyökysymykset sekä toiminnan seuranta ja arviointi. Nämä teemat hävisivät agendalta 30–40 vuoden ajaksi, kun uhkaavaa työvoimapulaa ei enää ollut.

Erojakin toki oli. Työpaikkaterveydenhuolto oli pääosin integroitua ja kattavuus nykyiseen nähden huomattavan alhainen. Lääkäri oli selkeästi työpaikkaterveydenhuoltoyksikön johtaja ja suoraan teollisuuslaitoksen johdon alainen. Sairaanhoidossa korostettiin järkevää porrastettua työnjakoa hoitajien ja lääkärin välillä sekä vapaata lääkärin valintaa. Työnantajan, työntekijöiden ja työterveyshuollon yhteistyötä ei korostettu siinä määrin kuin nykyisin.

Mielenkiintoista olisikin analysoida 1960–90-lukujen alan oppi- ja käsikirjojen tekstejä – yhteiskunnallisen kehityksen painotukset olivat tuolloin perin erilaisia. Kehityksen nousevassa spiraalissa katseltiin eri perspektiivistä, mikä näkyy työterveyshuollolle asetetuissa odotuksissa. Mutta se on toisen tarinan aihe – lääkäripulasta ei tosin siinäkään tarinassa eroon päästä.