Haastattelu - Iiro Kilpikari - taiteellinen työterveyden dosentti
Iiro Kilpikari on – entisen työtoverin sanoja lainaten – niitä työterveyshuollon dinosauruksia, jotka ovat aloittaneet alalla jo ennen työterveyshuoltolain voimaantuloa. Hän on hämmentävän monipuolinen kollega. Tiede, taide ja tekniikka kiehtovat. Uteliaisuus on ajanut häntä kohti uusia haasteita ja kokeiluja. Mitä muuta voi odottaa mieheltä, jonka motto on "Kun on kyky innostua ja kiinnostua asioista, elämä ei ole koskaan tylsää."
Uravalintaa suunnitellessa olivat historia ja arkkitehtuuri yhtä kiinnostavia vaihtoehtoja. Lääketiede vei kuitenkin voiton. Tosin lääkäriksi valmistuttuaan vuonna 1972 Kilpikari haki vielä vaimonsa alalle eli oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Muutaman tentin tentittyään hän kuitenkin lopetti, mutta toteaa lakiopinnoista olleen hyötyä työterveyshuollossa. Juristien tapa hahmottaa maailmaa kun on aivan omanlaisensa. Työterveyshuollon pariin Kilpikari päätyi vuonna 1973 Nokian kumitehtaalle, jossa hän työskenteli 13 vuotta.
– Kumitehtaalle tullessani hankin johtajalta "kulkuluvan", kun alkuun minua ei meinattu päästää tehtaalle. Kun kerroin jatkossa johtajan terveiset eli kehotuksen soittaa hänelle, jollen pääse osastolle, alkoi yhteistyö sujua, muistelee Kilpikari.
Allergiatestauksia kumikemikaaleille tehtiin omin voimin. Hoitaja oli koulutettu tekemään testit ja yhteistyötä tehtiin niin työhygieenikon kuin kemistinkin kanssa. Jollekin yksittäiselle kumikemikaalille herkistyminen ei juuri johtanut työkyvyttömyyteen, kun osastoa pystyi vaihtamaan altisteen mukaan.
Työhönsijoitustoimikunta mietti uudelleensijoituksia jo 1970-luvulla. Toiminta oli uskottavaa ja kaikki tiesivät, että tosissaan yritetään. Tulokset olivat hyviä, ja työnantajan näkökulmastakin se oli halvin tapa hoitaa työkykyongelmia. Hyvin harvoin ei löytynyt mitään työtä.
– Suomalainen käy mielellään töissä, jollei se ole ylivoimaista, tuumaa Kilpikari.
Yhdistysaktivistina työterveyshuoltoa luomassa
Kumitehtaan vuosiin kuului myös aktiivista toimintaa STLY:ssä, joka 70-luvulla (aina vuoteen 2003 asti) oli vielä Suomen Teollisuuslääketieteen yhdistys. Siinä oli mukana myös psykologeja ja työhygieenikkoja, hallitusta myöten. Hallituksen jäsenet toimivat isojen yritysten ja Työterveyslaitoksen mandaateilla. Nykyistä alueellista edustusta ei ollut, vaan isot yritykset kuten Nokia, Outokumpu ja Rosenlew olivat itseoikeutettuja hallituspaikkojen haltijoita. Hallitusta työllisti 1970-luvulla erityisesti vuonna 1974 voimaan tulleen työterveyshuoltolain käytännön sovellutusten pohtiminen. Kaikki piti luoda alusta alkaen, käytännön pelisäännöt, koulutus yms. Toimintaohjeet työterveyshuollon terveystarkastuksiin luotiin ja syntyi ns. Sininen kirja, työterveyslääkärin raamattu ja keittokirja. STLY antoi lausuntoja erilaisista suosituksista, niin kansainvälisesti kuin kotimaassakin. Työhygieenisiä raja-arvoja ja niiden edellyttämiä käytännön toimia pohdittiin tiiviisti 1970-luvun kokouksissa.
Kumikemikaalit innostivat tutkijaksi
Oman työpaikan työoloihin ja altisteisiin perehtyminen innosti tieteentekoon. Kumikemikaali beeta-naftylamiini oli aiheuttanut Englannissa rakkosyöpäepidemian, kun taas Saksassa ja Suomessa aineen karsinogeenisyys tiedettiin jo 1800-luvulla. Mutta englantilaiset eivät lue saksalaisia tutkimuksia.
Vuonna 1976 alkoi kumisyöpäprojekti, josta oli tuloksena väitöskirja vuonna 1982 (Estimation on exposure, incidence of cancer and mortality in the rubber industry). Ohjaajana toimi epidemiologian professori Matti Hakama.
Mikä sai lähtemään tehtaanlääkärin työstä?
– Mietin, jäädäkö eläkeikään asti Kumitehtaalle vai lähteäkö yliopistolle sivistymään.
Epidemiologia vei mennessään ja Kilpikari päätyi yliopistolle epidemiologian assistentiksi ja yliassistentiksi, Tampereen Aluetyöterveyslaitoksellekin pariksi vuodeksi. Työterveyshuollon dosentuurin hän sai vuonna 1985, jolloin työterveyshuollon täysipäiväsenä professorina 1970-luvulta alkaen toiminut Jeddi Hasan ehdotti, että Kilpikari ryhtyisi erikoislääkärikoulutuksen vastuuhenkilöksi. Tuohon aikaan erikoistuminen oli varsinainen iäisyysprojekti, pullonkaulana vuoden Työterveyslaitosjakso: laskennallisesti erikoistumispaikan odottaminen vei kaksikymmentä vuotta. Tilanne saatiin hiljakseen korjaantumaan mm. hyväksymällä osittain korvaavaa palvelua. Sairaaloihinkin perustettiin erikoistumisten sairaalapalveluja varten erillisiä virkoja, jotka kuitenkin katosivat jonnekin sairaalan syövereihin.
Kilpikarin tieteellinen ura eteni vielä epidemiologian professoriksikin vuosiksi 1995–1997.
Uraan mahtuu myös Tampereen Koskiklinikan työterveyshuollon johtavan lääkärin pesti 1990-luvulla, samoin kuin toimitusjohtajuus Pirkanmaan erikoislääkäripalvelussa, joka välitti mm. erikoispalveluita kunnille – ennen MedOnen ja kumppaneiden aikaa.
Tieteestä taiteeseen ja tekniikkaan
Kilpikarin kanssa on kiinnostavaa keskustella. Hän on todellakin "lääkäri ilman rajoja", kuten kollega häntä kuvaa. Häntä kiinnostavat niin tiede, taide kuin tekniikkakin.
Vuonna 1998 sairastuminen muutti suunnitelmia ja sai suuntautumaan täysipäiväisesti taiteen ja vanhojen autojen remontointiin. Tyhjän päälle Kilpikari ei pudonnut silloinkaan. Monipuolisella miehellä riittää kiinnostuksen kohteita. Hän oli piirtänyt ja maalannut jo poikasena. Pirkkalan taidekouluun Kilpikari ilmoittautui 45-vuotiaana vuonna 1990. Sen jälkeen hän on suorittanut taideopintoja kaikkiaan 140–150 opintopisteen edestä, ja arkkitehtuurin perusopintojakin on 6 opintoviikkoa.
Lääkärien Kulttuuriseuran kursseille Sinisen Saimaan Taideinstituutissa seuran puheenjohtajuudesta vastikään luopunut Kilpikari on osallistunut kolmisenkymmentä kertaa. Aiheet ovat vaihdelleet vesivärimaalauksesta, filosofiasta ja kirjoittamisesta digikuvaukseen. Tällä hetkellä taideharrastuksista kuvanveisto on vienyt voiton. Yksi ilta viikossa kuluu Valimoinstituutissa pronssiveistosten valukuntoon työstämisessä.
Kilpikarin kuvataidetta on nähty lukuisissa yhteisnäyttelyissä ja yksityisnäyttelyissäkin. Hänen novellejaan on saatu lukea Lääkärilehdestä.
Myös vanhat Wolkkarit ja niiden kunnostus ovat lähellä sydäntä. Tallista löytyvät mm. 1970-vuosimallin avokupla ja hippibussina tunnettu Sonderbus. Harrastajien mukana on tullut matkatuksi maailmalla.
Ihmisenä olemista tulee ymmärtää
– Lääkärin pitää olla monipuolinen, haastaa Kilpikari. Ihmisenä olemisesta puhutaan opinnoissa aivan liian vähän. Lääkärin tulisi tietää muustakin kuin lihasten kiinnityskohdista, ymmärtää paljon syvemmin yhteiskuntaa ja ihmistä.
Entä miten konkari ohjeistaisi työterveyslääkärikollegoitaan?
Olennaisinta kaikessa toiminnassa on johdon tuki, ilman sitä ei kannata tehdä mitään. Viisas työterveyslääkäri keskustelee johdon kanssa, muttei pidä lähteä johdon kelkkaan, ei myöskään työntekijöiden. Vedätyksiin ei pidä lähteä mukaan, eikä politiikkaa saa sotkea työhön.
– Välillä haukkuivat työntekijät, välillä työnantaja, muistelee Kilpikari tehtaanlääkäriaikojaan. Silloin olivat asiat hyvin. Tiesi toimivansa tasapuolisesti.
– Mene työpaikalle, katso mitä ihmiset tekevät. Esimerkkinä Kilpikarille muistuu mieleen painossa väriaineille altistuvalla miehellä todettu otsan sinnikäs ihottuma. Työpaikalla käydessä miehen kanssa keskustellessa salapoliisityö tuotti tulosta ja ihottuma varmistui ammattitaudiksi: mies korjasi toistuvasti väriaineisella kädellään löysiä silmälasinsankoja!
Tutkijan into ei laannu
Mies, jolla on kyky innostua, seuraa edelleen väitöskirjaa varten keräämänsä tutkimusaineiston jatkokäsittelyä. Tällä hetkellä kaksi terveystieteen opiskelijaa tekee aineistosta kohorttiin upotettua tapaus-verrokki-tutkimusta.
– Epidemiologia on kiinnostavaa siinäkin suhteessa, että aineistoa voi seurata vuosikymmentenkin jälkeen, toteaa Kilpikari.