Tutkimuksellisesta puuhastelusta

Työterveyslääkärin työ on kiireistä. Työhön tarvitaan innostusta ja motivaatiota ylläpitäviä asioita sopivaan tahtiin.

Alan vaihto on työlästä, joten vaihtoehtoja on hyvä miettiä. Joillekin innostuksen ylläpitäjä voi olla esimiestyö, joka tarjoaa uuden näkökulman tuttuun työhön. Myös kouluttaminen tuo mahdollisuuden vaikuttaa tulevien työterveyslääkäreiden ammatilliseen identiteettiin. Omakin koulutus saattaa toimia työn ilon ylläpitäjänä ja ammatillisen identiteetin vahvistajana.

Tutkimustyö on myös hyvä kliinisen työn maustaja. Siihen tarjoutuu vain niukasti mahdollisuuksia kliinikolle sopivassa mittakaavassa. Tutkimustyön aloittaminen hyvälläkään idealla ei yksin helposti onnistu kaiken käytännön työn keskellä.

Muistan ensimmäisen kohtaamiseni Työterveyslääkäri-lehden kanssa 1992. Olin juuri aloittanut työterveyslääkärin urani. Käytännön työssä olin havahtunut ammattiryhmien välisiin eroihin sairauspoissaolotilastoissa. Työterveyslääkäri-lehdessä Markku Seuri kirjoitti omasta väitöskirjastaan. Ilmeisesti lehdestä löytyivät myös yhteystiedot, koska soitin hänelle artikkelin perusteella. Hän lähettikin saman tien postissa paksun nipun sairauspoissaoloihin liittyviä lähdeartikkeleita, joita hänelle oli kertynyt.

Yksin pohtien asia ei jalostunut tieteeksi asti. Itse asiassa jo puhelimitse kuulin, ettei alkuperäinen tutkimusajatukseni ollut toteuttamiskelpoinen. Kohdalle osuikin sitten vielä kiinnostavampi aihe: lääkärien omien sairauksien hoito. Tämäkin aihe oli jäänyt kytemään kliinikon työssä: voiko lääkärin omien sairauksien hoito olla huonompaa kuin mitä he potilailleen tarjoavat? Tästä oli Jorma Palo kirjoittanut Helsingin Sanomissa samoihin aikoihin.

Yksin väitöskirjan tekeminen oli haastavaa, mutta jostakin syystä se provosoi esille ideoita myös arjen työhön. Innostuksen vallassa tuli pilotoiduksi "Kadonneen työn ilon metsästystä" ja "Pikavastaanottoa reseptien uusimiseen potilaan tavaten".

Väitöskirjatyötä aloittaessa on hyvä, ettei väittelijä aloittaessaan tiedä milloin kirja tulisi valmistumaan – moni ehkä luopuisi projektista.

Stressi ei ole pelkästään negatiivista, vaan kohtaamme myös myönteistä moottorina toimivaa stressiä. Joillekin väitöskirjan tavoitteellisuus on sopiva haaste ja valmista tulee. Projekti on massiivinen päätoimisellekin tutkijalle, eivätkä kaikki saa projektiaan valmiiksi esimerkiksi neljän vuoden tutkijakoulun puitteissa. Kliinikkolääkärille väitöskirja on kova haaste – aikaa löytyy illoista ja viikonlopuista, puhumattakaan lomista. Mahdollisuuksia tutkimusvapaisiin täytyy olla.

Ohjausta on saatava riittävästi – tieteellistä keskustelua varten tarvittaisiin myös tutkijaverkosto.

Tietysti on myös niitä, jotka käyvät erikoislääkäritentissä ja lähettävät väitöskirjansa tarkastettavaksi jäädessään ensimmäiselle äitiyslomalleen – täydellinen ajoitus onnistuu vain harvoin ja on hengästyttävää kuultavaa.

Käytännön lääkärille tulisi olla mahdollisuus kokeilla tutkimustyötä "tutkimuksellisen puuhastelun" kautta. Kokenut tutkija voisi ohjata pienimuotoisia tutkimuksia kliinistä työtä innostamaan. Näistä saattaa vähitellen kasvaa ideoita myös opinnäytetöihin.

Maailmalla liikkuessa on paljon kadonnut, mutta dosentti Seurin 20 vuotta sitten lähettämät artikkelit selviytyivät jostakin syystä monista muutoistakin mukana ja luovutin ne edelleen koulutettavanani olevalle työterveyshuollon erikoistuvalle lääkärille. Saammepa nähdä, alkaako tutkimustyö innostaa myös häntä.