Hyödyn aikakaudet

Hyödyn aikakausi valistusajalla

1700-luvun puolivälin Ruotsissa yliopistojen autonomia oli uhattuna, myös Turun Akatemiassa. Säädyt halusivat päättää yliopistojen koulutuksen ja tutkimuksen suunnasta. Yliopistojen tehtäväksi katsottiin valtion ja sen päämäärien tukeminen. Hyödyllistä tietoa kuten kotiseutututkimusta pidettiin tärkeänä, samoin virkamieskoulutusta. Myös luonnontieteitä ja talousoppia haluttiin yliopistoihin: 1700-luku oli nousevan kauppaporvariston ja vapautuvan markkinatalouden aikakautta. Niinpä Turun Akatemiassa lakkautettiin runousopin professuuri ja tilalle perustettiin talousopin oppituoli. Vuonna 1772 Kustaa III:n nousu yksinvaltiaaksi lopetti hyödyn aikakauden, jolloin tutkimuksen painopiste siirtyi soveltavasta tieteestä perustutkimukseen ja poliittisesti harmittomaan uushumanismiin.

Hyödyn aikakausi ajoittui keskelle Euroopan valistusta. Ruotsalaisen valistuksen ehkä merkittävin hahmo oli Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, hämmästyttävä monilahjakkuus. Hän tuli jälkipolville tunnetuksi vapaakauppaa puolustaneesta teoksestaan Kansallinen voitto (Den Nationnale Winsten, 1765), joka edelsi yli kymmenellä vuodella Adam Smithin "vapaakaupparaamattua" Kansojen varallisuutta (Wealth of Nations, 1776). Chydeniuksen peruste kaupan vapautumiselle ei ollut pääoman kasaaminen kapitalisteille vaan tavallisen kansan elinolojen parantaminen muun muassa Pohjanlahdella. Chydenius myös vaikutti valtiopäiväedustajana 1765–1766 painovapauslain hyväksymiseen, millä oli suuri merkitys asiakirjojen julkisuusperiaatteen toteutumiselle. Chydenius oli muutenkin "valistuneen hyödyn" ruumiillistuma: hän uudisti maataloutta, perehtyi lääkkeiden valmistukseen ja toimi itse lääkärinä, terveysneuvojana ja isorokkorokottajana – kokeilipa myös oopiumin valmistusta lääketarkoitukseen.

Chydeniukselle poliittiset ja taloudelliset vapaudet edistivät työteliäisyyttä ja sen myötä kaikille koituvaa hyötyä. Talonpoikia ja tavallisia työläisiä arvostava Chydenius ajatteli samoin kuin skotti Adam Smith. Taloudellisen liberalismin puolestapuhuja Smith oli kiinnostunut tavallisten ihmisten hyvinvoinnin ja vapauden suotuisista seurauksista sille, mitä toinen skottiajattelija Adam Ferguson alkoi kutsua "kansalaisyhteiskunnaksi" (civil society). Smith itse ei pitänyt päätyönään Kansojen varallisuutta, vaan aikaisemmin kirjoittamaansa "Teoriaa moraalitunteista" (Theory of Moral Sentiments, 1759). Siinä Smith keskittyi kuvaamaan sympatiaa keskeisenä moraalitunteena ja ihmisen sosiaalisuuden kittinä.

Smithille ja muille skottivalistuksen edustajille ihminen on luonnostaan moraalinen ja sosiaalinen. Maltillinen luottamus tieteeseen ja edistykseen merkitsi uskoa myös poliittiseen ja moraaliseen edistykseen. Edistyksen mittareina olivat järjen vastuullinen käyttö, kansalaisten itsemääräämisoikeus sekä oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden vahvistuminen. Skotlanti muuttuikin sadan vuoden aikana (n. 1700–1800) puolifeodaalisesta takapajulasta yhdeksi Euroopan edistyksellisimmistä alueista. Suomessa vastaava harppaus tapahtui 1900-luvulla.

Uusi hyödyn aikakausi

1900-luvun alussa Suomi oli köyhä maatalousmaa, sata vuotta myöhemmin yksi maailman rikkaimmista ja kehittyneimmistä maista. Silti en vertaisi nyky-Suomea 1700-luvun Skotlantiin. Siinä missä skottivalistajat yhdistivät talouden, politiikan ja moraalin ja pyrkivät kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen, on Suomen tämän päivän henkinen ilmasto eräänlaista vulgaarivalistusta: "Hyötyä tänne heti, kiitos, ja minulle ensin." Talouden kieli ja ekonomistinen mentaliteetti tuottavuuspuheineen ja innovaatioideologioineen ovat levinneet elinkeinoelämästä julkiseen sektoriin ja koko yhteiskuntaan.

Tuottavuuden tavoitteissa ei ole sinänsä mitään vikaa niin kauan kuin kansalaisyhteiskunnan näkökulmaa ei unohdeta. Kun kilpailulle perustuva vaurauden ja voiton lisääminen on itsetarkoitus, huomaamme elävämme maailmassa, jossa ihmisen arvo ja elämän hyöty mitataan rahassa. Tällainen tuottavuuden (epä)etiikka tuottaa henkistä raajarikkoisuutta ja sosiaalista hätää: kilpailussa vain osa menestyy, moni jää hännille tai keskivaiheille keikkumaan.

Kirjailija Samuli Paronen kuvasi jo 1960-luvulla "Rakentajia"-novellissaan miestä, jonka mielen valtasi aivan kirjaimellisesti hänen uusi hieno omakotitalonsa – mies alkoi vainoharhaisesti häätää talostaan omaa perhettään. Hän omisti unelmiensa talon, mutta samalla talo omisti hänet. Parosen kuvaama ihmisen esineellistyminen sopii hyvin nykyiseen hyödyn aikakauteen, jossa menestyshakuisuuden ja kilpailun varjona kulkee vieraantuneisuus.

Tuottavuuden sortokausi

Tuottavuus on tunkeutunut kaikkialle työelämään. Lääkärin on hoidettava tehotahdilla paljon potilaita, pankkivirkailijan myytävä sijoituspalveluita, professorin leivottava uusia maistereita ja tohtoreita. Meistä on tullut asiakkaita ja kuluttajakansalaisia, jotka tarjoamme palveluita toinen toisillemme ja toteutamme itseämme ostamalla. Samalla meistä on tullut potilaita ja potilaskandidaatteja, joiden kolhuja ja mielen haavoja ammattilaiset terapoivat. Työ- ja muun elämän ahdinko ilmenee yksilön oireiluna, yhteiskunta ja muu konteksti häivytetään taka-alalle ja ongelmanratkaisu keskittyy ihmisen koneiston säätelyyn. Epävarmuuteen tukea hakiessaan osa meistä trimmaa itseään ja cv:tään, osa hakee tukea pullosta tai haulikosta, osa haikailee kansalliseen eheyteen tai impivaaralaiseen umpimieliseen agraariyhteisöllisyyteen.

Nyt eletään kvartaalitalouden, tuottavuuden ja tehostamisen ehdoilla. Kovaa finanssieetosta pehmentävät samoissa kielikehyksissä vaikuttavat puheet sosiaalisesta "pääomasta", tieteen ja tutkimuksen tuottamasta "lisäarvosta" ja taiteen ja muun henkisen kulttuurin "sisällöntuottamisesta". Eikä tämä päde vain Suomeen: Lancetin päätoimittaja Richard Horton totesi Twitterissä (15.1.2012) kuinka "minulle on tehty selväksi miksi nykyinen [britti]hallitus tukee tiedettä – ainoa syy tähän on se, että he odottavat meidän keskittyvän vaurauteen ainoana päämääränä."

Uusliberalismi näkyy hallinnon, tarkkailun ja arviointiteknologian voimistumisena ja toisaalta julkisen sektorin kyykyttämisenä. Paradoksaalista kyllä, yksityistä aloitteellisuutta ja luovuutta korostavassa innovaatiopolitiikassamme näyttää yhdistyvän itäsaksalainen viranomaisajattelu ja neuvostoliittolainen suunnitelmatalous. Mielestäni innovaatioideologiamme on turhan monistinen, ylisuunniteltu ja ylhäältä päin operoiva. Ymmärtääkseni luovuus sikiää vapaudesta, hörhöilystä, näennäisen hyödyttömistä ajatusleikeistä ja uskaliaiden hankkeiden toteuttamisesta. Kysykää vaikka Vuoden professorilta, aerosolifyysikko Markku Kulmalalta – hänen varhaisille ideoilleen ja hankkeilleen puisteltiin päätä ja ihmeteltiin kuinka hulluja ajatuksia voi tutkijan päähän pälkähtää. Nyt Kulmala on oman alansa siteeratuin tutkija maailmassa. Hän jos kuka tietää, että luovat ideat eivät synny ohjekirjan mukaan.

Ikävintä nykyisessä hyötyajattelussa, myös työelämässä, on tavaton epäluottamus rivistä karkaaviin ja vinosti ajatteleviin ihmisiin, niihin jotka Samuli Parosen hienon aforismin mukaan "eivät voi paeta riviin" (Maailma on sana, s. 51). Smithin kuvaama sympatia keskeisenä moraalitunteena ja sosiaalisuuden kittinä ei ole päivän korostus. Ihmiselämän moninaisuus ei kukoista, mutta ehkä niin tulee käymään hyödyn aikakauden aikanaan vaihtuessa joksikin muuksi, vaikkapa Uuden valistuksen aikakaudeksi.