Työn teettämisen muodot moninaistuvat

Maassamme on noin 2,4 miljoonaa työssäkäyvää, joista jo lähes kolmannes eli 700 000 työllistyy erilaisissa "epätyypillisissä" työsuhteissa, kuten määräaikaisena (310 000), osa-aikatyössä (201 000), erilaisissa itsensä työllistämisen muodoissa (160 000) ja vuokratyösuhteessa (100 000). Luvuissa osa-aikaiset työsuhteet menevät jossain määrin päällekkäin muiden työsuhdetyyppien kanssa. Olettamus vakinaisesta kokoaikaisesta työsuhteesta koskee siis enää vain reilua kahta kolmasosaa työssäkäyvästä väestöstä. "Nämä tehokkuuteen tähtäävät epätyypillisinä pidetyt työn teettämisen muodot eivät enää ole epätyypillisiä, koska ne ovat vakiintuneet osaksi työmarkkinoita ja läpäisevät kaikki toimialat ja ammattiryhmät", kertoo Anu Suoranta, joka toimii koordinaattorina SAK:n "Työn teettäminen reiluksi – turvaa pätkittyyn työelämään" -hankkeessa.

Määräaikaiset työsuhteet eli "pätkätyö" on yleistä julkisella sektorilla eli kunnissa ja valtiolla, mutta myös maa- ja metsätaloudessa sekä majoitus- ja ravitsemusalalla. Pätkätyösuhteiden osuudessa ei ole tapahtunut viime vuosikymmenen aikana suurta muutosta. Määräaikaiset ovat useammin nuoria ja naisia, mutta pätkätyön muuttumisesta pysyväksi ilmiöksi kertoo se, että vielä 30–39-vuotiaistakin naisista viidennes työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. Osa-aikatyö ja vuokratyö ovat 2000-luvulla yleistyneet erityisesti palvelualoilla. Osa-aikatyö on yleisintä kaupan alalla ja majoitus- ja ravitsemusalalla ja se on selvästi yleisempää naisilla kuin miehillä. Vuokratyösuhde kestää sen ajan kuin käyttäjäyrityksen tilaus kestää.

Pätkätyössä, osa-aikatyössä ja vuokratyösuhteessa oleva työntekijä on eriarvoisessa asemassa kokoaikaiseen vakituiseen työntekijään nähden ennen kaikkea toimeentulon suhteen – se jää usein vuositasolla vajaaksi. Useimmat ovat näissä työsuhteissa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole tarjolla. He tekisivät mieluummin kokoaikaista työtä. "Itsensätyöllistäjät" ovat ihmisiä, jotka eivät ole työsuhteessa eivätkä yrittäjiä. He jäävät palkansaajien sosiaalietuuksien ja työsuhdelainsäädännön ulkopuolelle ja ovat siten kaikkein heikoimmassa asemassa. Itsensä työllistäjiksi luokitellaan muun muassa freelancer-työntekijät, toimeksiantotyötä tekevät ja mikroyrittäjät. Tällaisen työn teettämisen muodon on arveltu mullistavan työmarkkinoita jopa perustavanlaatuisemmin kuin määräaikaisten työsuhteiden lisääntymisen 1990-luvulla. Se on yleistynyt seurauksena erilaisten palvelujen ulkoistamisesta, nykyään jopa kuntasektorilla, eikä tämäkään työn tekemisen muoto useinkaan perustu ihmisen omaan valintaan. Ihmiset joutuvat siis kantamaan yrittämisen riskiä vasten tahtoaan.

Pohdimme Anu Suorannan kanssa tätä ilmiötä – työn teettämisen muotojen moninaistumista – suhteessa työurien pidentämiskeskusteluun. On usein esitetty konsensuksena, että työuria tulee pidentää sekä alusta, keskeltä että lopusta. Silpputyösuhteet nakertavat työuria joka kohdasta, koska niissä täysin työkykyisten ja työhaluisten ihmisten (useimmiten naisten) työura jää vajaaksi vastentahtoisen osa-aikatyön tai keskeytyvien pätkätyösuhteiden vuoksi. Toinen kysymyksiä herättävä seikka on työkykyä tukevien toimenpiteiden nojautuminen yleensä olettamaan siitä, että työvoima on vakituisessa kokoaikaisessa työsuhteessa. Työpaikkaa usein vaihtamaan joutuva, vuokratyöläinen, osa-aikatyöntekijä tai itsensä työllistäjä voi joutua väliinputoajaksi, kun työpaikalla toteutetaan varhaisen tuen mallia, puhumattakaan työhön paluun tuesta sairauden jälkeen. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen selvityksessä masennuksen takia kuntoutustuella olleiden työhön paluu onnistui huomattavasti todennäköisemmin silloin, kun kuntoutujalla oli pysyvä työsuhde koko kuntoutustuen ajan. Epävakaalla työmarkkina-asemalla voi siis olla suuri merkitys myös työuran katkeamiselle ennen aikojaan ja siten työurien lyhenemiseen myös loppupäästä.

Mikä on työterveyshuollon rooli, kun työn teettämisen monimuotoistumiseen liittyviä riskejä pyritään hallitsemaan? Esimerkiksi vuokratyösuhteessa työnantajalla (vuokratyöyrityksellä) on velvollisuus työterveyshuollon järjestämiseen. Työterveyshuoltolaki velvoittaa kuitenkin vain minimitason eli ennaltaehkäisevän työterveyshuollon järjestämiseen työsuhteesta riippumatta. Ainakin työterveyshuollossa pitäisi tiedostaa tämä kasvava joukko ihmisiä, jotka ovat voineet olla koko aikuisikänsä terveyttä edistävissä toimissa väliinputoajia ja voivat lisäksi altistua monenlaisille terveyttä ja hyvinvointia vaarantaville tekijöille työssään, kuten jatkuvalle epävarmuudelle ja toimeentulon vaikeuksille. Työterveyshuollossa kävijältä olisikin siis aiheellista selvittää, millainen työsuhde hänellä nyt on ja millainen työura hänellä on takanaan.

Artikkeli perustuu Anu Suorannan haastatteluun ja kirjallisuuteen.

Kirjallisuutta

1. Gould R, Lampi J, Nyman H. Työhönpaluu kuntoutustuen jälkeen. Eläketurvakeskuksen keskustelualoitteita 2011:3.
2. Pärnänen A, Sutela H. Työn tekemisen uudet muodot ja tilastot. Tilastokeskus: Hyvinvointikatsaus 2011:4.
3. Teema: Joka kolmannen työ pätkityy. Palkkatyöläinen 2011:1.