Tutki, kuuntele, kerro, kannusta!

Vastaanotolla tuskin kuluu päivää ilman tule-oireisia. Vuosien mittaan syntyy aikamoinen näppituntuma erilaisiin TULE-vaivoihin. Toki joskus kuulee potilailta, ettei lääkäri edes sormenpäällään koskenut, kirjoitti vain kipulääkereseptin.

Tavan takaa käy niin, että anamneesin perusteella syntynyttä diagnoosiajatustaan joutuu vähintäänkin täydentämään, kun tutkii potilaan. Se tekee tutkimisestakin palkitsevaa. Kahta samanlaista anatomiaa ei ole ja kinesteettisen ketjun tarkastelukin tekee tutkimuksesta kiinnostavaa. Aina on mahdollisuus oppia, silmä harjaantuu, logiikka syventyy.

Vuodet ovat myös opettaneet, että kipu ei ole vain kehossa eikä masennus, ahdistus tai pelko vain mielessä, vaan ne oireilevat jännityksinä, kipuina ja kolotuksina. Elämätön elämäkin jäytää. Kun ei mieli tahdo jaksaa, ei kehokaan aina jaksa kantaa. Jo ajatus kiireestä voi saada puremaan leuat yhteen ja jännittämään hartiat, saati pidempiaikaiset tunnetilat.

Potilaalle tutkimistilanne on merkityksellinen, etenkin jos lääkäri vielä kertoo, mitä tutkii ja miksi – mitä löydökset tarkoittavat ja mitä eivät. Hyvin tutkimalla ja selostamalla saa monen pelon hälvenemään tai epätarkoituksenmukaisen toiveen ortopedille tai magneettikuvaan lähettämisestä hoidetuksi mielekkäämmällä tavalla. Hoitojonoissakin moni vaiva paranee, mutta olisiko mielekkäämpää auttaa potilasta oivaltamaan, mistä oireilu johtuu? Pelkojen hälventäminen on myös lääkärin tärkeä tehtävä. Kun alkuun tutkitaan hyvin ja hoidetaan niin potilasta kuin oireita, on lopputulos monesti kannattava. Pelko ja epätietoisuus ovat ne voimat, jotka kuljettavat potilaita lääkäriltä toiselle. Ja onhan potilaalla oikeus tietää ja ymmärtää itsekin, mistä on kyse – ja mistä ei ole kyse. Kyllä potilas hyväksyy, että kudoksen paranemiseen kuluu muutama viikko.

Ortopedin konsultaatiolla on aikansa ja paikkansa. Kuitenkin suurimpaan osaan tule-vaivoista tarvitaan aivan muita toimenpiteitä kuin leikkausta tai magneettikuvausta. Kuvauksella ei pidä korvata kunnon statusta ja työn kuormitusten pohtimista. Status kertoo myös kuvauslöydöksen merkityksen – löytyyhän 30 %:lta oireettomistakin lanneselän diskusprolapsi!

Usein potilaita kehotetaan liikkumaan ja jumppaamaan, monen vaivan hoito onkin "pysy aktiivisena". Aika parantaa. Tämä ei kuitenkaan ole kaikille riittävän tarkka ohje. Monen vaiva, varsinkin instabiliteettiin tai haitalliseen kuormitukseen liittyvä, saattaa pahentua vääränlaisista treeneistä. Eikä tunti, pari liikuntaa viikossa auta korjaamaan väärien tottumusten luomaa kehää.

Työkin on lääke, kyse on vain oikeasta annostelusta, mihin antavat osasairauspäiväraha ja osakuntoutustuki sekä työkokeilu mahdollisuuden. Työterveyshuollossa on pitkä perinne yhteistyöstä fysioterapeuttien kanssa. Työasennot ja työtavat tarkistetaan, ergonomiaa pyritään kehittämään ja oman tiimin fysioterapeutille on luontevaa lähettää potilas tarkempiin tutkimuksiin/testauksiin ja ohjattavaksi ja edelleen motivoitavaksi.

Diagnoosin jälkeen tarvitaan hyviä ideoita ja yhteistyökumppaneita. Mihin lähettää TULE-oireinen potilas jatkohoitoon? Esittelemme muutamia mahdollisia yhteistyötahoja ja -mahdollisuuksia. Liikuntakeskusten personal trainereita on opittu käyttämään – mitä muuta voisi kokeilla? Miten motivoida ja innostaa potilasta, joka tahtoo itsekin tehdä jotain vaivoilleen? Hyvä motivointi kantaa hedelmää.

Motivoivaa haastatteluakin voi harjoitella ja vuorovaikutustaitojaan parantaa. Vuorovaikutustaitoja testataan myös kesäkuun alusta voimaan tulevan uuden lainsäädännön myötä: työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistyön odotetaan edelleen tiivistyvän ja vuoropuheluun harjaannuttavan entisestään. Työterveysneuvottelujen määrän ennakoidaan lisääntyvän huimasti. Työn syrjässä kiinni pysyminen on potilaan etu. Eläke on aina pienempi kuin palkka.

Jatkossa 30–60–90-mantralla on tarkoitus edelleen parantaa työhönpaluun mahdollisuuksia. Lue lehdestä, mitä tuo mantra tarkoittaa ja mihin se meitä velvoittaa!

Rentouttavaa loma-aikaa!