Milloin käypä hoidosta päästään hyödyttävään hoitoon?

Jukka Ahtelan, Eeva Kuuskosken ja Vesa Rantahalvarin työryhmien, Jyrki Kataisen hallitusohjelman ja työmarkkinakeskusjärjestöjen tuoreen työurasopimuksen linjaukset (22.3.2012) antavat Suomi Oy:n rattaiden pyörittämisestä paljon vastuuta työterveyshuolloille: työurien pidentämisen ns. pehmeät keinot eivät toimi, ellei nimenomaan työterveyshuolto toimi – ja vielä selvästi nykyistä paremmin.

Työterveyshuoltojen olisi lisättävä osaamistaan erityisesti työkyvyn ja työkyvyttömyyden arvioinnissa, sairauspoissaolojen ja työkykyongelmien hallinnassa, seurannassa ja varhaisessa tuessa, samoin sosiaalivakuutuksen tuntemuksessa, lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen osaamisessa ja työterveysyhteistyössä sekä sairaanhoidon koordinoinnissa. Työurasopimuksessa vastuu myös kuntoutuksen koordinoinnista annetaan meille. Sataprosenttista työkykyä työntekijältä ei edellytetä. Jäljellä olevan työkyvyn tuesta meidän tulee huolehtia hyvin.

Osaamista ja koulutusta on siis lisättävä, mutta miten? Yllättävän vähän on tarjolla koulutusta konkreettisesta työkyvyn arvioinnista eikä minkäänlaista sairauspoissaolojen pituuden arvioinnista. Materiaaliakin kyseisistä aiheista löytyy hajanaisesti: sairauspoissaoloista Työterveyslaitoksen vähän mainostettu käännös Ruotsin "sairaaksi kirjoittamisen ohjeistosta", mutta hyvää katsausta tai tuoretta oppikirjaa työkyvyn tukemisesta käytännössä ei ole.

Esimerkiksi kelvannee ajankohtaisin ohjeisto: tarkastellaanpa tarjoavatko Käypä hoito -suositukset apua? Suosituksia on 101. Kävin läpi työterveyslääkärin työn kannalta keskeisten tuki- ja liikuntaelinsairauksien Käypä hoito -suositukset (5 kpl) ja etsin niistä käytännön ohjeita sairauspoissaolojen kirjoittamisesta tai työkyvyn arvioinnista, työhön tai työpaikkaan liittyvistä muutossuosituksista, kommentteja ammattitaudeista, suosituksia lääkinnällisestä tai ammatillisesta kuntoutuksesta sekä kommentteja työkyvyttömyyseläkkeistä. Vertailun vuoksi laskin kunkin suosituksen lääkehoitoja koskevien rivien lukumäärän taulukon sarakkeeseen kaksi. Mainittakoon, että rivien määrät eivät ole absoluuttisen tarkkoja, mutta antanevat hyvä likiarvon keskustelun pohjaksi.

Ilahduttavaa on, että em. aiheita on alettu käsitellä edes osassa suosituksia. Käsitelläänkö tarpeeksi, ovatko painotukset kohdallaan? Aikuisten alaselkäsairauksien ja niskakipusuosituksissa lääkehoitoa käsitellään yhtä monella rivillä kuin sairauslomien määräämiskäytäntöjä, työkyvyn arviointia, työn muokkaamista, ammattitauteja, lääkinnällistä tai ammatillista kuntoutusta tai työkyvyttömyyseläkkeitä yhteensä. Polvi- ja lonkkanivelrikon hoidossa lääkehoitoa käsitellään kymmenkertainen määrä, nivelreumassa noin 5,5-kertainen määrä verrattuna em. aiheisiin. Onko lääkehoito todella näin tärkeää? Diagnoosin teko ja akuutti hoito ovat toki lääketieteen kovaa ydintä, mutta on merkillepantavaa, että suositusten koko tekstistä em. tutkimusaiheitten osuus oli alimmillaan vain noin 2 prosenttia. Karrikoiden: eikö ihmisen kannalta ole huomattavasti tärkeämpää saada sopivan mittainen sairausloma ja osuvat työjärjestelyt osalleen kuin kuulla, että parasetamoli on näytön perusteella ykköslääke artroosikivun hoidossa?

Informaatio-ohjaus on usein melko tehotonta, mutta auttaisiko työn kannalta tärkeimpien asioiden käsittely ohjauksen vaikuttavuutta? Milloin saamme oppikirjan, koosteen "Lääkäri ja työkyvyn elinkaari"? Entä Käypä sairausloma -suosituksen tai Sairauspoissaolojen vaihtoehdot? Olisivatko nämäkin askeleita, joilla pääsisimme käyvästä mutta riittämättömäksi osoittautuneesta hoidosta kestävästi hyödyttävään hoitoon?