Tapausselostus työperäisen syövän historiasta

Keskiajalta kohti modernia toksikologiaa

Myöhäiskeskiajalla mm. Paracelsus (1493–1541) muurasi työtoksikologian peruskiviä. Hän oli lääkäri ja alkemisti, jonka tunnetuin kirjallinen toteamus (v. 1564) lienee "kaikki aineet ovat myrkyllisiä; vain annoksesta seuraa, että aine ei ole myrkyllistä". Toteamus ilmaisi yhden toksikologian keskeisistä periaatteista, annos-vastesuhteen. Samalla hän hengenheimolaisineen suuntasi biotieteellistä tutkimusta uusille urille karistamalla tautikäsityksistä antiikin ajalta periytyvää maagista ajattelua. Hänen jälkeensä 1600-luvulla alkoi syntyä systemaattisempi oppi työtoksikologiasta, tiettyihin työympäristöihin kuten hiilikaivoksiin (ongelmana hiilimonoksidin aiheuttamat myrkytykset) ja metalleja prosessoiviin laitoksiin (ongelmina mm. lyijy ja elohopea) liittyvien havaintojen vuoksi.

Työlääketieteen isänä pidetty Bernardino Ramazzini julkaisi vuonna 1700 klassisen teoksensa Työläisten taudeista, joka sisältää runsaasti havaintoja työhygieniasta ja työn haitallisista työhön liittyvistä altisteista. Niin Paracelcus kuin Ramazzinikin huomauttivat savun ja noen myrkyllisyydestä.

Ensimmäinen työperäinen syöpä

Lontoolainen kirurgi Percivall Pott (1714–1788) oli ensimmäinen, joka osoitti, että syöpä voi johtua ympäristön karsinogeeneista, tässä tapauksessa noesta (v. 1775). Kyseessä oli nuohoojana toimivien tai toimineiden lasten ja nuorten pahanlaatuinen kivespussin ihon okasolusyöpä, joka tuolloin tunnettiin nimellä "chimney sweepers´ disease".

Tauti alkoi usein kivespussin hyperkeratoottisina muutoksina, joita nuohoojat kutsuivat nokisyyliksi (soot warts). Nämä olivat usein hyvänlaatuisia muutoksia, joita he poistivat taskuveitsillään. Pinsetteinä käytettiin esimerkiksi halkaistua tikkua.

Pott havaitsi, että lapsuudessa tai teininä nuohoojapoikina toimineilla esiintyi kivespussin syöpää poikkeavan runsaasti. Syövän syynä, karsinogeenina pidettiin kivihiilitervaa, jossa arveltiin olevan myös arsenikkia. Selitysmalli taudin kehittymiselle oli, että keholta valuva hiki aiheutti noen kertymisen nivusiin, sitten ärsytyksen kautta syyliä/pahkuroita kivespussiin ja niistä edelleen kehittyi syöpä, joka saattoi invasoida, laajentaa kiveksiä ja levitä siemennuoran kautta vatsaan, jolloin tauti oli jo tappava.

Kivespussin muutoksia ei siihen mennessä ollut tunnistettu syöväksi. Niitä oli pidetty useimmiten sukupuolitautina (kuppana), ilmaantuivathan ne puberteetin jälkeen. Hoitona käytettiin elohopeasuoloja.

Pott aiheutti samanlaisen ihosyöpämuutoksen kaneille, joiden korvaan hän siveli kivihiiltä 660 vuorokauden ajan. Pottin löydös vahvisti käsitystä siitä, että tautien etiologia on määriteltävissä muutenkin kuin humoraalipatogisesti eli elimistön nesteiden epätasapainosta johtuvaksi. Kuitenkin vasta vuonna 1922 voitiin lopullisesti osoittaa kokeellisesti noen ja sen sisältämien polyaromaattisten hiilivetyjen karsinogeenisuus.

Nokipojan kova elämä

Elämä teollisen vallankumouksen aikoina oli monille äärimmäisen karua. Nuohoojamestari otti oppipoikia usein poikakodeista tai osti heidät suoraan vanhemmiltaan. Pojat koulutettiin kiipeämään ja ryömimään pää edellä savupiippuihin hankaamaan niitä noesta puhtaiksi. Piiput olivat usein ahtaita (pienimmillään vain noin 9x9 tuumaa) ja mutkikkaita useilla liitoksilla – niissä oli aina juuttumisen, tukehtumisen ja kuoliaaksi palamisenkin vaara. Nuorimmat nokikolarit olivat lähteiden mukaan vain neljävuotiaita.

Nokialtistus nuohoojapojilla oli jatkuvaa, sillä pojat käyttivät jatkuvasti samoja vaatteita, peseytyivät harvoin ja nukkuivatkin tuhkasäkkien alla.

Havainnoista käytännön toimiin

Pottin havaintojen vuoksi nokipoikien hyvinvointiin alettiin kiinnittää enenevästi huomiota; parlamentti alkuun rajoitti (Chimney Sweepers Act 1788) ja myöhemmin lopetti nokipoikien käytön (1875 Acts of Parliament).

Mainittakoon, että USA:ssa käytettiin vastaavissa tehtävissä mustia poikia vielä vuoden 1875 jälkeenkin. Eikä Suomessakaan lasten käyttö erilaisissa työtehtävissä ollut outoa: alaikäisten käyttö teollisuustyössä kiellettiin vasta 1800-luvun lopulla ja mm. arvostettu senaattorimme J.W. Snellman oli pitkään sitä mieltä, että alaikäisten lasten käyttö tehdastyössä on myös kasvatuksellisesti perusteltua.

Lontoolainen Percival Pott oli koulutukseltaan kirurgi, jota pidetään yhtenä modernin ortopedian isistä. Tietyn tyyppinen nilkan murtuma ja selkärangan tuberkuloottinen murtuma on nimetty hänen mukaansa. Hän työskenteli koko ikänsä Lontoossa St. Bartholomewin sairaalassa. Hänet aateloitiin ansioistaan lääketieteen saralla.

Lopuksi

Tarina on hyvä esimerkki siitä, miten yksittäisenkin henkilön havainnoilla ja oivalluksella voidaan parantaa työelämää ja työntekijöiden olosuhteita. Havainnot perusteltiin tutkimuksella. Mitä sellaisia havaintoja ja tutkimusta me voimme tehdä omassa arkityössämme, että niistä syntyisi uutta, parempaa työelämää?