Erikoislääkäreiden vuosisata

Ennen vuotta 1919 ei ollut konkreettisia kriteerejä minkään alan erikoislääkärille. Tuolloin Helsingin Lääkäriyhdistys loi ensimmäiset kriteerit Helsingin lääkäreiden vastaanottojen mainosilmoittelua varten, villin mainonnan suitsemiseksi. Erikoislääkäriksi sai ilmoittaa itsensä kahden vuoden erikoisopintojen jälkeen, paitsi röntgenologiassa ja fysikaalisissa hoitotavoissa yhden vuoden jälkeen. Valtakunnallisia kriteereitä tarvittiin kuitenkin kipeästi. Ne Suomen Lääkäriliitto julkaisi vuonna 1932 yhteensä 10 erikoisalalle: fysikaaliset hoitotavat, hermo- ja mielitaudit, keuhkosairaudet, kirurgia, korva-nenäkurkkutaudit, lastentaudit, naistentaudit ja synnytykset, röntgenologia, silmätaudit ja sisätaudit. Lisäksi määriteltiin suppeiden erikoisalojen kriteerit lasten- ja sisätautien sekä kirurgian aloille.

Työlääketieteen alku sodan keskellä (1940-luku)

Suomalaisen työlääketieteen isä Leo Noro väitteli ammuslataamojen keltaisista miehistä vuonna 1941. Hän ymmärsi työskentelyolosuhteiden ja työhygienian merkityksen terveydelle. Hän myös esitti, että pitäisi perustaa alan tutkimuslaitos. Näiden ajatusten seurauksena perustettiin ammattilääketieteen tutkimussäätiö vuonna 1945 – tästä kehittyi nykyinen Työterveyslaitos. Laitoksen johdolla alkoivat alan tutkimus, koulutus ja oppikirjatyö kehittyä – esimerkiksi Noro julkaisi oppaan Ammattitaudit ja niiden ehkäisy vuonna 1945. Lisäksi vuonna 1945 perustettiin Helsingin yleiseen sairaalaan pieni yksikkö ammattitautien selvittämiseksi. Ammattitaudeista yleisimpiä olivat häkämyrkytykset.

Alan koulutustoiminta alkoi, kun STK järjesti alan ensimmäisen koulutuksen, ”Teollisuuden terveydenhoitopäivät”, vuonna 1946. Suomen Teollisuuslääketieteellinen yhdistys (STLY) ry. perustettiin vuonna 1946. STLY järjesti ensimmäisen jatkokurssinsa vuonna 1948.

Aktiivinen 1950-luku

Työterveyslaitos avattiin vuonna 1951. Tilaisuutta juhlittiin järjestämällä Pohjoismaiden ensimmäiset työterveyspäivät Helsingissä. Ensimmäiset työlääketieteen erikoispätevyydet myönnettiin Leo Norolle ja Pertti Sumarille vuonna 1954. Yhteensä näitä erikoispätevyyksiä myönnettiin 1950-luvulla seitsemän kappaletta. Kaikkiaan erikoisaloja oli vuonna 1956 yhteensä 15, lisäksi oli seitsemän erikoispätevyysnimikettä.

ICOHin maailmankongressi järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1957. ILO antoi suosituksen 112/1959 työterveyshuollon järjestämisestä työpaikoille Sen pohjalta julkaistiin Valtioneuvoston päätös VnP 232/1961.

Lääkintöhallitus oikeuksien myöntäjäksi – ensimmäiset työlääketieteen erikoislääkärit

Erikoislääkärioikeuksien myöntö ja valvonta siirtyivät Lääkäriliitolta Lääkintöhallitukselle vuonna 1961. Samalla tehtiin koulutusuudistus, jonka yhteydessä tunnistettiin 21 lääketieteen erikoisalaa. Erikoislääkäriltä vaadittiin vuoden esikoulutus, kolmen vuoden erikoiskoulutus ja tentti. Vuosina 1963–1971 valmistui yhteensä 10 työlääketieteen erikoislääkäriä – ensimmäisenä G-L Mäkisara.

Sairausvakuutuslaki astui voimaan vuonna 1964 ja alkoi myös korvata työnantajien järjestämän sairaanhoidon kustannuksia (20 %). Vasta vuonna 1969 alettiin korvata myös ennaltaehkäisevää työtä. Kela on käytännössä ohjannut työterveyshuoltojen toimintaa ja laatukäytäntöjä merkittävästi. Työterveysasiat päätyivät myös työmarkkinajärjestöjen kiinnostuksen ja kehittämisen agendalle.

1970-luku oli alan säädösten kulta-aikaa

Työmarkkinajärjestöt tekivät sopimuksen työpaikkaterveyshuollon kehittämisestä vuonna 1971. Kansanterveyslaki vuonna 1972 ennakoi työterveyshuollon kehittymistä antamalla kunnille mahdollisuuden sopia yrityksille tarjottavista terveyspalveluksista, tosin vain lääkintöhallituksen erillisluvalla. Laki ja asetus työsuojelun valvonnasta annettiin vuonna 1973. Työterveysalan koulutus jäntevöityi merkittävästi, kun Työter-veyslaitos järjesti ensimmäisen moniammatillisen työterveyshuoltoon pätevöittävän kurssin, niin sanotun pitkän kurssin, vuonna 1974.

Toimintamme peruskivi, työterveyshuoltolaki, syntyi tiukan väännön jälkeen vuonna 1978. Samalla syntyi työterveyshuollon erikoisala.

Ensimmäiset työterveyshuollon erikoislääkärit vuonna 1982

Koko erikoislääkärikoulutus siirtyi STM:n hallinnonalalta OKM:lle ja yliopistojen vastuulle vuonna 1982. Työterveyshuollosta tuli oma spesialiteetti, työlääketiede muuttui suppeaksi erikoisalaksi.

Kolmivuotisen siirtymäkauden mukaisia työterveyshuollon erikoislääkärioikeuksia myönnettiin vuosina 1982–1983 yhteensä 153 lääkärille. Siirtymäsääntöihin kuului muun muassa 15 vuoden työkokemus työterveyshuollossa.

Erikoislääkärikoulutuksen kestoksi tuli tuolloin neljä vuotta (nykyisin kuusi vuotta), josta kuusi kuukautta tuli toimia apulaislääkärinä Työterveyslaitoksella, 30 kuukautta työterveyshuollossa ja 12 kuukautta erillisessä työterveyshuollon koulutustoimessa, kurssimuotoista opetusta tuli saada 220 tuntia ja lisäksi piti läpäistä kirjallinen kuulustelu. Tenttivaatimuksina oli yhteensä 12 kirjaa ja kolme alan lehteä.

Tampereen yliopisto nimitti Jeddi Hasanin kansanterveystieteen, erityisesti työterveyden professoriksi vuonna 1975 – hän eläköityi vuonna 1994. Ensimmäisenä työterveyshuollon professorina toimi Kaj Husman Kuopion korkeakoulussa (myöh. yliopistossa) vuosina 1985– 2009. Vuonna 1986 alalla oli yhteensä noin 300 erikoislääkäriä ja kouluttajia 32. Ensimmäiset yliopistollisen koulutusohjelman läpikäyneet erikoislääkärit valmistuivat 1.8.1987: Antti Jahkola, Juha Myllykangas, Jari Rechardt, Mauri Rinne ja Jarmo Tuominen.

Suomi ratifioi ILO:n työterveyshuoltosääntö 171:n vuonna 1987. Tämän vuoksi vuonna 1989 säädettiin yli hallituskausien ulottuva pitkän aikavälin suunnitelma alan kehittämiseksi eli VnP Työterveyshuollon valtakunnalliset kehittämislinjat.

Pullonkaula ja sen ratkaisu

Vuonna 1993 luotiin Lääkäriliiton ylläpitämä erityispätevyysjärjestelmä, johon työlääketieteen erityiskoulutusohjelma hyväksyttiin vuonna 1996. Osa-aikaiset professuurit tulivat kaikkiin yliopistoihin. Erikoisalan merkittäviä 90-luvun innovaatioita olivat tyky-toiminta ja maailman ensimmäinen Hyvä työterveyshuoltokäytäntö.

Työterveyslaitosjaksolle pääsyä erikoistujat joutuivat odottamaan jopa vuosia. Koulutukselle myönnettiin erillismäärärahaa vuonna 2006, jonka avulla muun muassa saatiin uusia koulutus- ja kouluttajavirkoja Työterveyslaitokselle ja pullonkaula poistui. Samalla kuitenkin syntyi vuosittainen taistelu resursseista valtion budjetissa. Virtuaaliyliopiston toiminta alkoi ideoitua samaan aikaan, ja kouluttajakoulutusta alettiin järjestää.

Työterveyshuoltolaki uudistettiin vuonna 2001. HTTHK-asetus annettiin samana vuonna. Sen mukaan päätoimisen työterveyslääkärin oli oltava työterveyshuollon erikoislääkäri. Työurien pidentäminen nousi työterveyshuollon tärkeimmäksi tehtäväksi.

Työterveyshuollosta kehittyi yliopistoihin toiseksi suurin erikoistumisala – edelleen ainoa, jossa erikoistutaan myös yksityissektorilla. Erillismäärärahan myötä erikoislääkäreitä valmistuu nykyisin noin 45 vuodessa aiemman noin 25 sijasta. Vuonna 2015 oli yhteensä 836 työterveyshuollon erikoislääkäriä, 848 erikoistuvaa, 337 kouluttajalääkäriä ja 210 sopimuskoulutusyksikköä. Samana vuonna erikoislääkäritutkinto muuttui täydennyskoulutukseksi ja siirtyi OPM:lta takaisin STM:lle ja koulutusuudistuksen suunnittelu aktivoitui.

Kokonaisuudistus tapahtuu 2020-luvun taitteessa?

Kaikkia erikoisaloja koskeva kokonaisuudistus on parhaillaan käynnissä, muun muassa erikoistumaan hakemisen menettely uudistui vuoden alusta täysin. Erikoisalallamme on jo pitkään tehty koulutuksen ja pedagogiikan osalta valtakunnallista yhteistyötä. Näin valmiudet muun muassa valintamenettelyn uudistukseen, monipuolisen ja -muotoisen ohjauksen järjestämiseen, digitaalisen koulutuksen hyödyntämiseen, kompetenssi- ja osaamisperustaiseen arviointiin sekä kouluttajakoulutukseen ovat merkittävästi paremmat kuin useilla muilla erikoisaloilla. Toki uudistus teettää työtä työterveyshuollossakin runsaasti.