Työterveyslääkäri

Kemikaaliyliherkkyydestä voi toipua – se hyvä tarina

Työterveyslääkäri
2019;34(1):50-52
Susanna Agte

Muuton Helsingistä Turkuun piti olla hyvä juttu koko meidän perheelle. Enemmän yhteistä aikaa perheen kanssa, aikaa harrastuksille ja mökkikin siedettävän matkan päässä. Toisin kävi.

Löysimme hienon asunnon yhdestä Turun kauneimmista taloista. Arki alkoi mukavasti. Lasten koulut ja tarhat olivat lähellä ja alku Turussa näytti lupaavalta. Syksy tuli ja sen mukana ensimmäiset flunssat. Se ei sinänsä yllättänyt, koska niinhän joka vuosi käy, kun koulut alkavat. Mutta meidän flunssat eivät hellittäneet vaan jäivät päälle. Sitten tulivat muun muassa kutiavat silmät, ihottumaa, väsymystä ja heräilyä öisin. Muutaman kuukauden päästä muutosta oli kaikilla perheenjäsenillä aamulla herätessä verta tyynyllä nenäverenvuotojen jäljiltä. Isoveljellä oli allergialääkkeitä käytössä päivittäin, ja silti silmiä kirveli ja ne punoittivat. Pikkuveli sai astmakohtauksia ja joutui syömään illallista ulkona parvekkeella. Turkuun muuttaessa koko perhe oli ollut täysin terve, muutaman kuukauden jälkeen kaikki oli muuttunut.

Aikaisessa vaiheessa heräsi ajatus siitä, että kaikki ei ollut ok. Muutos entiseen oli niin raju. Alusta lähtien oli asunnossamme ollut ilmanpuhdistin. Päätimme lähettää suodattimen analysoitavaksi laboratorioon. Soitto sieltä tuli nopeasti. Suodattimesta löydettiin viittä eri hometta, muun muassa mustaa hometta ja kahta myrkyllistä kaasua. Henkilö puhelimessa kysyi, mistä nämä kyseiset suodattimet olivat tulleet. Kun vastasimme, että meidän kodistamme, niin saimme kehotuksen muuttaa sieltä saman tien pois. Tunne siinä tilanteessa oli epätodellinen. Ympärillä oli kaunis koti kauniissa rakennuksessa. Tieto siitä, että kaunis ympäristö tekee meitä entistä sairaammaksi, järkytti ja vaikutti perusturvallisuuden tunteeseen. Kodinhan pitää olla paikka, missä rentoudutaan ja palaudutaan. Nyt se oli paikka, josta piti lähteä saman tien pois ennen kuin se saisi vielä enemmän pahaa aikaseksi. Epätodellista.

Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että löytäisivät saman tien paikan, missä on hyvä asua altistumisen jälkeen. Meillä kävi tuuri: saimme sukulaisilta lainaksi asunnon maaseudulta, vanhasta hirsirakennuksesta, missä meidän oli hyvä olla. Lapset toipuivat suhteellisen nopeasti, ja kolme kuukautta muuton jälkeen saivat allergia ja astmalääkkeet jäädä kokonaan.

Minä en ollut yhtä onnekas. Jotkin oireet kyllä hävisivät saman tien muuton jälkeen, mutta sitten tuli ”jälkitautina” voimakas muutos hajuaistiin. Aikaisemmin minun hajuaistini ei ollut niin tarkka, mutta nyt tuoksut ja hajut aiheuttivat voimakkaita reaktioita. Huomasin aika nopeasti, että jouduin suunnittelemaan arkeni erittäin yksityiskohtaisesti, jotta en olisi saanut reaktiota. Pesuaineet ja shampoot piti vaihtaa hajusteettomiin. Kodistamme tehtiin täysin tuoksuton, ja samalla myös informoin läheisiäni siitä, mitä hajusteita he saivat käyttää tullessaan kylään ja millä pesuaineella vaatteita saisi pestä. Kaikkein kummallisin asia oli, että vaikka kuinka yritin hallita kaikkia asioita ympäristössäni, niin itse kemikaaliyliherkkyys vain paheni. Alkoi lääkärirumba. Minulle määrättiin antihistamiineja, sain astmakiekon ja adrenaliinikynän (anafylaktista shokkia muistuttavan kohtauksen jälkeen). Kannoin näitä kaikkia käsilaukussani päivittäin, mutta tilanne vain paheni. Enimmäkseen sain lääkäreiltä asiallisen vastaanoton. Muutama erittäin empaattinen lääkäri on jäänyt mieleen, mutta yleensä lääkärikäynnin jälkeen ahdisti. Taas oli muutama satanen veloitettu, mutta mitään ei jäänyt käteen. Tilanne oli myös taloudellisesta näkökulmasta katastrofaalinen.

Sitten tuli masennus. Ajatus siitä, että joutuisin elämään loppuelämäni eristettynä muusta yhteiskunnasta ja jatkuvassa valmiudessa, uuvutti. Oli myös alituinen huoli lapsista. Lisäksi heräsi kysymys siitä, löytäisimmekö koskaan asuntoa, missä koko perheemme voisi elää yhdessä oireitta?

Olen aika jääräpäinen ja sinnikäs ihminen. Jollain tasolla ymmärsin, että jokin ei nyt täsmää. Etsin yötä päivää tietoa taudista ja varsinkin tavoista toipua. Varsinkin onnelliset tarinat toipumisesta oli etsinnän alla, mutta sellaisia tarinoita ei löytynyt mistään

Ymmärsin, että olin jollain tasolla masentunut, ja sen takia tärkeäksi kysymykseksi nousi, missä vaiheessa tulee käänne parempaan ja mikä on se tekijä, joka vaikuttaa paranemiseen? Olin kokeillut kaikkea: terveellistä ruokaa, yritin nukkua tarpeeksi, vitamiineja ja hivenaineita tuli käytettyä kiitettäviä määriä... Kyllähän ne kaikki vaikuttivat positiivisesti olemiseeni, mutta merkittävää muutosta ei tapahtunut.

Onneksi sinnikkyyteni palkittiin. Muutokseen vaikutti kolme asiaa.

Löysin sattumalta lomamatkalla Tukholmassa kirjan, jossa ihmiset, jotka olivat selvinneet depressioista ja haasteellisista elämäntilanteista kertoivat missä vaiheessa käänne oli tullut. Katrin Alströmin (Nu mår jag bättre: vägar ut ur depressioner och livskriser) kirja tuntui ensin aika banaalilta. Tarinat eivät olleet millään tavalla dramaattisia tai mullistavia, mutta sain kyllä ahaaelämyksen luettuani koko kirjan. Ymmärsin, että toipuminen ei tule hetkessä ja yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja voin itse vaikuttaa toipumiseeni muun muassa lisäämällä hyviä asioita omaan arkeeni. Pieniä asioita joista aiemmin on nauttinut, mutta jotka ovat jääneet unohduksiin. Ensin oli vaikeata keksiä yhtään positiivista asiaa, ja vaikka jotakin tuli mieleenkin, niin asiat eivät tuntuneet miltään. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin toivon kipinä herätä.

Törmäsin samalla netissä vahingossa hengityskonseptiin, joka muutti tapani toimia loppuiäkseni. Ymmärsin, että olin stressaantuneena ja masentuneena hengittänyt pinnallisesti kaulalihaksillani. Tämä haitallinen tapa johti erilaisiin vaivoihin, kuten palan tunteeseen kurkussa ja huimaukseen. Hengityskonsepti kolahti niin kovaa, että kouluttauduin hengitysohjaajaksi.

Yllä olevat asiat vaikuttivat merkittävästi siihen, että stressitasoni pikku hiljaa laski. Mutta kemikaaliyliherkkyys kummitteli edelleen.

Kolmas ja tärkein asia, joka vaikutti toipumiseeni, oli ilmoitus päivälehdessä. Mentaalivalmennuksen kaksivuotinen koulutus Helsingissä oli alkamassa syksyllä 2015. Ilmoituksessa mainittiin oman minän vahvistaminen ja kyky selvitä elämän haasteista opiskelemalla aivojen toimintaa. Sisältö puhutteli minua elämäntilanteeni takia, ja hain koulutukseen. Samalla minua jännitti kovasti, koska aikaisemmin tämä kyseinen ala ei ollut minulle tuttu millään tasolla. Koulutukseltani olin ekonomi, ja työ finanssimaailmassa oli aika kaukana tästä kyseisestä maailmasta.

Koulutuksen aikana opiskelijoiden piti itse kokeilla kaikkia työkaluja, joita koulutuksessa käytiin läpi. Vasta koulun ollessa loppusuoralla aloin pohtia, jos varsinkin tätä yhtä työkalua voisi kokeilla myös kemikaaliyliherkkyyden työstämiseen. Mitä jos vika olisi sittenkin aivoissa? Mitä jos aivojen limbisessä osassa olisi ”virhe”, joka vaikuttaa siihen, että mantelitumake jatkuvasti varoittaa vaarasta, vaikka vaaraa ei enää ole? Aivot muistavat alkuperäisen trauman, ja aina kun tilanne muistuttaa aiempaa altistumistilannetta, niin aivot lähettävät virheellisen varoituksen keholle, joka reagoi automaattisesti varoitukseen. Koko elimistö on jatkuvassa hälytystilassa. Kouluttajamme väitti kivenkovaa, että harjoitusten kautta voisi vaikuttaa ja saada muutosta jopa automatisoituneisiin reaktioihin. Päätin siis kokeilla.

Alettuani harjoitella huomasin heti, että olin oikeilla jäljillä. Muutamien viikkojen jälkeen olin melkein oireeton. En unohda koskaan sitä hetkeä marketissa, kun seisoin kynttiläosastolla ja haistelin tuoksukynttilöiden tuoksua. Nehän tuoksuivat hyvältä! Itkuhan siinä tuli.

Itsellänikin oli vaikeata ymmärtää, miten nopeasti toipuminen oli edennyt. Vastaavanlaisia tarinoita en edelleenkään löytänyt mistään, vaikka vuosia oli jo vierähtänyt altistumisestani. Sitten tuli vastaan kirja, joka vihdoinkin vahvisti ajatukseni ja myös antoi viimeisetkin vastaukset kysymyksiini. Annie Hopperin kirjassa ”Wired for Healing” loputkin palaset loksahtivat paikalleen.

Vaikka olenkin tänä päivänä täysin tervehtynyt, niin meille ei koskaan tule tuoksukynttilöitä eikä vahvoja pesuaineita, sen verran olen matkan aikana oppinut. Mutta on ok, vaikka sukulaisilla niitä olisi, ja voin käydä kylässä vaikka joku valitsisi toisin tuoksujen suhteen.

Kokemus on vaikuttanut asenteisiini, ja elämänarvot menivät matkan aikana uusiksi. Olen niin kiitollinen siitä, että saan taas olla normaali ja elää tavallista elämää. Vain muutama vuosi sitten se olisi ollut täysin utopistinen ajatus. Toivonkin, että kun minunlaiseni ihminen tulee vastaanotolle tai muuten elämässä vastaan, niin tämä voisi saada inhimillisen ja empaattisen vastaanoton. Elämäntilanne on tarpeeksi traumaattinen, ja se, että sairautesi kyseenalaistetaan ja tarinaasi epäillään, moninkertaistaa sen taakan, jota ihminen joutuu kantamaan.

Hienointa tässä on, että nyt voin kertoa tämän hyvän tarinan muille – nyt löytyy ainakin yksi sellainen.

Susanne Agte
s.agte@hotmail.com
Kirjoittaja Susanne Agte on kauppatieteiden maisteri ja sittemmin kokemuksiensa myötä hengitysohjaaja sekä mentaalivalmentaja.