Miten töissä menee? Yksinkertainen kysymys voi tuoda avun uupuneelle

Potilastapaus

Pirkko toimi it-firmassa asiantuntijana, kehittäjänä ja kouluttajana. Hän oli 54-vuotias konkari ja työpaikallaan arvostettu ammattilainen. Työ sisälsi paljon kehittämistyötä, vaativien projektien vetämistä, matkustamista, etätöitä, epäsäännöllistä työaikaa ja aikapaineita.

Pirkko oli alkanut tuntea itsensä väsyneeksi, mikään ei kiinnostanut, iloa tuottavat asiat olivat vähentyneet. Hän ärsyyntyi helposti, ja hän oli alkanut suhtautua kyynisesti työhönsä. Yöunet olivat katkonaisia ja aamuheräily yleistä. Pirkkoa huolettivat myös äidin dementia ja sen eteneminen. Mieskin kantoi jo huolta Pirkon mielialasta.

Pirkko sai flunssan, joka pitkittyi ja kolmen viikon päästä pakkasi poskipäitä. Hän hakeutui työterveyslääkärin vastaanotolle saadakseen antibioottikuurin ja sairaslomaa poskiontelotulehdukseksi arvioimaansa tautiin. Sinuiittia ei todettu, mutta, lyhyen sairausloman lääkäri kirjoitti. Lopuksi hän kysyi vielä: ”Miten töissä menee?”

Pirkko huokaisi, ja alkoi avautua jaksamisestaan. Lääkäri kyseli tarkemmin, Pirkko kertoi. Lääkäri kuunteli, tuntui ymmärtävän. Uusi aika kontrollia ja tarkempaa keskustelua varten sovittiin reilun viikon päähän. Tuolloin Pirkko täytti masennus- ja työuupumuskyselykaavakkeitakin, ja haastattelun jälkeen lääkäri arvioi Pirkon olevan masentunut. Hän pyysi Pirkkoa käymään verikokeissa, varaamaan ajan työterveyspsykologille ja miettimään halukkuuttaan aloittaa lääkehoitoa mielialan kohottamiseksi.

Kontrollissa verikoetulokset olivat normaalit. Työterveyspsykologin aika oli vielä tulossa. Pirkko oli valmis kokeilemaan lääkehoitoa. Työterveyspsykologikäyntejä sovittiin tehtävän tuki-, hoito- ja työkykyarviona yhteensä 3–5 kertaa, ja työterveyslääkärille varattiin kontrolliaika kolmen viikon päähän. Yhdessä päätettiin jatkaa töissä, koska sairausloma vain eristäisi ja masentaisi enemmän. Pirkko koettaisi järjestellä aikataulujaan ja töitään joksikin aikaa vähän kevyemmiksi.

Kolmen viikon päästä kontrollissa muutosta mielialaan ei vielä ollut juuri tapahtunut – nukkuminen tosin tuntui jo vähän paremmalta. Lääke tuntui sopivan, ja annosta nostettiin hieman.

Jälleen kolmen viikon päästä vointi tuntui paremmalta, mutta ei vielä läheskään normaalilta. Psykologi suositti hoidon jatkamista sekä miettimään työtehtävien muokkausta ylikuormituksen helpottamiseksi. Yhdessä Pirkon ja tämän esimiehen kanssa järjestettiin työterveysneuvottelu, jossa sovittiin erinäisten projektien uudelleenjärjestelyistä ja osin vetovastuun siirrosta muille. Koulutusten osuus lisääntyi, mutta ne Pirkko koki selvästi vähemmän kuormittaviksi kuin vaativat kehittämisprojektit.

Tilanne oli kuukauden päästä jälleen vähän parempi. Selvittämättömiä tunteita ja kokemuksia tuntui kuitenkin olevan paljon, ja lääkehoidonkin uudelleensuuntausta mietittiin. Työterveyslääkäri lähetti Pirkon psykiatrille lääkitys- ja terapia- arviota varten. Tämä suositti Pirkolle entistä lääkitystä ja Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa, jota Kela myönsikin Pirkolle vuodeksi. Pirkko koki terapiakäynnit hyvin hyödyllisiksi, mielialaa ja työkykyä tukeviksi. Hän koki olonsa jälleen normaaliksi noin vuosi prosessin alkamisesta.

Jälkeenpäin Pirkko mietti, että jollei työterveyslääkäri olisi kysynyt häneltä flunssataudin aikaan, miten töissä menee, hän olisi ehkä jatkanut töissä muutamia kuukausia, ehkä vuoden, uupunut ja masentunut täysin, ja ollut pitkään sairauslomalla – olisiko hän palannut töihin enää ollenkaan?

Tämä ja viisi muuta potilastapausta on tehty myös animaatiovideoiksi, joilla työterveyshuollon toimintaa ja sen käyttämiä keinoja tehdään terveydenhuollon muille toimijoille tutuksi. Tapaukset on työstetty osana TYÖKE-projektia ja julkaistaan syksyn aikana mm. www.tthvyo.fi. Lisätietoja jarmo.k.heikkinen(at)uef.fi.