Ahdistuneisuushäiriöistä laadittiin Käypä hoito -suositus

Diagnostiikka

Ahdistuneisuushäiriön diagnoosi voidaan yleensä tehdä perusterveydenhuollossa tai työterveyshuollossa. Vaikka ahdistuneisuushäiriöiden oireita voidaan kartoittaa oirekartoitusmittareilla (esimerkiksi GAD-7 yleistyneessä ahdistuneisuudessa, LSAS tai SPIN sosiaalisten tilanteiden pelossa ja PDSS-SR paniikkihäiriössä, ks. tarkemmin suositus), diagnoosi perustuu psykiatriseen kliiniseen haastatteluun. Siinä on olennaista selvittää oireiden luonne, kesto, vaikeusaste ja niiden aiheuttama toiminnallinen haitta. ICD-10-tautiluokituksesta löytyvät kunkin häiriön diagnostiset kriteerit, joita on syytä palauttaa mieleen diagnostiikkaa tehdessä. Nämä ja tavallisimmat poissulkudiagnoosit on esitetty myös itse suosituksessa kokoavina taulukoina.

Sosiaalisen tilanteiden pelkoa kannattaa epäillä potilaalla, jolla esiintyy sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää ahdistusta ja niihin liittyvää välttämistä sekä somaattisia oireita (esimerkiksi punastuminen, sydämentykytys, vapina). "Huomaatko välttäväsi sosiaalisia tilanteita?" tai "Pelkäätkö sosiaalisia tilanteita tai tunnetko olosi niissä noloksi?" ovat hyviä seulontakysymyksiä.

Yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä kannattaa epäillä, jos potilaalla on jatkuvaa huolestuneisuutta tai liiallista murehtimisherkkyyttä sekä ahdistuneisuutta. Tämä voi ilmetä esimerkiksi runsaina käynteinä vastaanotolla, huolestuneisuutena monista eri asioista ja varmistuksen hakemisena somaattisiin oireisiin, jotka eivät ole suhteessa todettuihin sairauksiin.

Paniikkihäiriö edellyttää potilaalla olevan toistuvia, odottamattomia paniikkikohtauksia ja pitkäaikaista huolta paniikkikohtausten uusimisesta. Paniikkihäiriöön voi liittyä julkisten paikkojen pelkoa. Ilman paniikkihäiriötä esiintyvässä julkisten paikkojen pelossa pääongelmana on julkisiin tilanteisiin ja paikkoihin liittyvä välttämiskäyttäytyminen.

Hoito

Ahdistuneisuushäiriöiden keskeisiä hoitoja ovat

1. elämäntapainterventiot, kuten liikunta, stressinhallinta ja potilasopastus/psykoedukaatio)
2. lääkehoidoista eri masennuslääkkeet,
3. psykoterapiat, erityisesti kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia (KBT) (jota termiä suosituksessa päädyttiin käyttämään kognitiivisen käyttäytymisterapian sijasta pitkän keskustelun jälkeen) sekä
4. eri hoitomuotojen yhdistäminen erityisesti vaikeimmissa oireistoissa.

Hoitoa aloitettaessa on syytä määrittää oireiston vaikeusaste aiemmin mainituilla oirekartoitusmittareilla ja toistaa mittaukset seurantakäynnillä hoitovasteen määrittämiseksi. Hoitomahdollisuuksista tulee keskustella potilaan kanssa ja valita hoito yhdessä hänen kanssaan. Suosituksessa eri hoitomuotoja on käsitelty yksityiskohtaisesti eri ahdistuneisuushäiriöissä, mutta perusperiaatteet ovat samat.

Hoidon porrastus

Jos (lievään tai keskivaikeaan) ahdistuneisuushäiriöön ei liity vakavaa samanaikaissairastavuutta, vakavaa toimintakyvyn heikkenemää tai vakavaa itsetuhoisuutta, hoito voidaan toteuttaa perus- ja työterveyshuollossa. KBT:n saatavuudessa voi olla alueellisia ongelmia, mutta vaihtoehtona nettiterapioiden on osoitettu toimivan hyvin työikäisten ahdistuneisuushäiriöissä. Mielenterveystalon nettiterapiaan voi lähetteen kirjoittaa niin julkisen kuin yksityisenkin tahon lääkäri eikä maksusitoumusta tarvita. Psykiatrinen konsultatiivinen tuki järjestetään alueellisesti sovitulla tavalla.

Psykiatrin konsultaatiota/lähetettä erikoissairaanhoitoon tarvitaan, jos potilaalla on vaikea ahdistuneisuus ja samanaikainen vaikeahoitoinen depressio, persoonallisuushäiriö, päihdeongelma tai vakava itsetuhoisuus tai jos potilas ei ole saanut hoitovastetta kahteen eri suositusten mukaisesti toteutettuun lääkehoitoon. Kelan vaativa lääkinnällinen kuntoutus edellyttää julkisen terveydenhuollon hoito- ja kuntoutussuunnitelmaa. Myös vaativa työkyvyn arviointi voi edellyttää psykiatrin konsultaatiota.

Ahdistuneisuushäiriöt ja työterveyshuolto

Työterveyshuollossa ahdistuneisuushäiriöpotilasta voidaan hoitaa työnantajan tekemän sairaanhoitosopimuksen rajoissa. Lisäksi työterveyshuollon tehtävänä on huolehtia siitä, että ahdistuneisuushäiriöstä ei aiheudu tarpeetonta työkyvyttömyyttä. Jos ahdistuneisuushäiriöön liittyy työkyvyttömyyttä tai sen uhkaa, tulee potilas ohjata myös muualta terveydenhuollosta työterveyshuoltoon. Työterveyshuolto voi arvioida yhdessä potilaan ja tämän esimiehen kanssa työterveysneuvottelussa, onko tarvetta ja mahdollisuuksia työkykyä edistävään työn muokkaukseen. Neuvotteluun voi osallistua myös lääkäri psykiatrisesta yksiköstä (tai edeltävästi voidaan järjestää työkyvyn arviointineuvottelu siellä). Työterveyshuolto osallistuu osaltaan tarvittaessa työyhteisötason selvittelyihin, jos ahdistuneisuuteen liittyy epäasiallista kohtelua, työpaikkakiusaamista tai seksuaalista häirintää työpaikalla.

Lopuksi

Ahdistuneisuushäiriöt -Käypä hoito -suositus rajautuu diagnosoituihin suosituksessa rajattuihin häiriöihin. Ahdistus ja ahdistuneisuus tunnetilana ovat tavallisia oireita monessa muussakin tilanteessa kuin diagnostiset kriteerit täyttävissä ahdistuneisuushäiriöissä. Tällöinkin voitaneen soveltaa osin samoja periaatteita (esimerkiksi psykoedukaatio) kuin varsinaisten häiriöiden hoidossa. Huomattava on myös, että F43 Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt eivät sisälly suositukseen.

Beetasalpaajien osalta ei tutkimusnäyttöä ahdistuneisuushäiriöiden oireiden hoidossa juurikaan ole, vaikka näitä yleisesti käytetäänkin esimerkiksi jännitysoireisiin. Suosituksessa todetaan, että atenololi ei ilmeisesti ole tehokas yleistyneiden sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa. Muiden beetasalpaajien osalta ei ole tutkimusnäyttöä (B). Lääkehoidon osalta suosituksessa on myös yksi Vältä viisaasti -suositus: Bentsodiatsepiini-lääkehoidon aloitus ahdistuneisuushäiriöihin. Sen mukaan bentsodiatsepiinien päivittäistä käyttöä on perusteltua välttää ja käyttö rajata ahdistuneisuushäiriöiden hoidon alussa vain vaikeimpiin tilanteisiin ja rajatuksi ajaksi riippuvuusriskin minimoimiseksi.