Merellä sattuu ja tapahtuu – laivasairaanhoidon historiaa 150 vuoden ajalta

Laivasairaanhoito 1800-luvun lopussa

Laivassa kapteeni on herra ja hidalgo – ja tarvittaessa lääkäri. Heitä varten rautatielääkärinä toiminut kollega Albert Palmberg julkaisi vuonna 1880 oppaan laivasairaanhoidon alkeista. Oppaan nimi on Terveys-opin ja Sairashoidon Käsikirja, ja sitä pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä työterveysaiheisena oppi- ja käsikirjana.

Kirjassa Palmberg kertoo ensin "ruumiin elimistä ja niiden toimituksista", mikä on tarpeen "tautien ynnä ruumiin wammain selwemmäksi ymmärtämiseksi", ja esittelee sitten keinoja, "miten itsensä woi warjella taudeista", antaa ohjeita "tautein hoidosta" ja siitä, miten "haawaa sidotaan" sekä luettelee laivalla tarvittavat lääkkeet ja "sairastarpeet".

Kirjasta on vasta ilmestynyt Jarmo Heikkisen ja Kimmo Räsäsen toimittama näköispainos, jonka sähköinen versio on luettavissa Työterveyshuollon vir-tuaaliyliopiston (tthvyo) sivuilla. Jarmo Kurosen kirjasta kirjoittama arvostelu on julkaistu Työterveyslääkäri-lehdessä 4/2019.

Laivasairaanhoito 1900-luvun alussa

Vuonna 1923 lääkintäneuvos Ernst Therman julkaisi – Merenkulkuhallituksen toiveesta – laivasairaanhoidon oppaan nimeltä Terveyden- ja sairaanhoito aluksilla. Se on suomalaisiin oloihin sovellettu käännös ruotsalaisen lääkärin Albin Philin kirjasta "Hälso- och sjukvård ombord".

Kirja lienee tullut todella tarpeeseen, sillä laivatyö on 1900-luvun alussa ollut todella vaarallista. Kirjassa olevan tilaston mukaan "vuoden varrella pestatusta laivaväestä 0,75 % kuolee tautiin" ja kaiken kaikkiaan laivaväen kuolleisuus oli 1,25 % "tapaturmat mukaan luettuna". Ja puolet noista tapaturmaisista kuolemista on hukkumiskuolemia! Tavallisimmat laivaväen sairastamat taudit puolestaan olivat "keuhkotaudit, äkilliset kuumetaudit, haavakuume loukkaantuneissa ruumiinosissa, ripuli ja reumaattinen särky".

Palmbergin kirjassa annetut terveydenhoito-ohjeet ja ideat ovat – ajan hengen mukaisesti – hyvin kansanterveyspainotteisia. Thermanin kirjassa ote sen sijaan on selkeästi työterveys- ja työlääketiedepainotteinen. Kirjan alussa Therman kertoo, millaisissa olosuhteissa merimiehet joutuvat aluksilla työskentelemään ja millaisille terveysvaaroille he työssään altistuvat ja mitä olosuhteille voi tehdä, jotta merimiehet eivät sairastuisi. Kirjassa annetaan ohjeet mm. siitä, millainen "merellä käytettävän vaatetuksen tulee olla" ja miten satamassa pitää käyttäytyä, tyyliin: "Miehistölle on tehtävä selkoa niistä vaaroista, jotka trooppisissa maissa ovat uhkaamassa, jos auringon laskun jälkeen on ulkona", sillä he eivät tiedä, että "keltakuume ja ilmastokuume eli malaria syntyvät hyttysten puremista". Ja, edelleen: "niissä maissa, joissa ei ole järjestettyä prostitueerattujen naisten tarkastusta, on veneerisen tartunnan vaara erittäin suuri." Hmm…

Historiallisesti mielenkiintoinen tieto kirjassa on, että 9.9.1913 merenkuluntarkastajan kiertokirjeellä on annettu määräys laivaväen terveystarkastuksesta. Therman antaa selkeät ohjeet, milloin henkilö voidaan ottaa meripalvelukseen. "Henkilöä, jossa on tuberkuloosi, veneerinen tauti, trakooma tai muu tarttuva tauti, ei saa meripalvelukseen ottaa" hän kirjoittaa. Myös kaikki ihottumatautiset ovat Thermanin mielestä "epäilyksenalaisena", "olkoonpa vaiva viatontakin laatua". "Varovaisuus vaatii tällöin päällikön olemaan tällaista henkilöä palvelukseen ottamasta." Kuppatautisia ei haluttu laivaan eikä työntekijöiden haluttu tuovan syöpäläisiä mukanaan!

Laivasairaanhoito 2000-luvulla

Sadassa vuodessa laivasairaanhoidon mahdollisuudet ovat kehittyneet huimasti. Reunaehdot ovat toki entiset. Keskellä Atlanttia seilaavan laivan henkilökunta vastaa edelleen sairastuneen tai vammautuneen ensiavusta ja -hoidosta. Niinpä laivan lääkintähuollosta vastaavan (käytännössä joku perämiehistä, jolle kapteeni yleensä delegoi hoitovastuun) on kansainvälisten säännösten mukaan suoritettava ja uusittava viiden vuoden välein laivaväen terveydenhuoltokoulutus. Lisäksi tekniikka on tullut laivasairaanhoidon avuksi ja tueksi. Sairaustapauksissa laivalta on mahdollista saada Telemedical Assistance Servicen (TMAS) kautta neuvoja ja hoito-ohjeita maissa toimivalta lääkäriltä. Tällöin TMAS-lääkäri vastaa diagnostiikasta ja määrittelee hoidon.

Viime vuonna ilmestyi uusi ja uudistettu Laivasairaanhoidon käsikirja (jonka sähköinen versio on luettavissa Terveysportissa). Edellinen on vuodelta 2002. Kirjan rakenne on pääosin sama kuin Palmbergin kirjassa vuonna 1880. Siinä kuvataan lyhyesti ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa ja käydään sitten läpi sairauksien ja tapaturmien hoitomenetelmiä ja kerrotaan, mitä lääkkeitä laiva-apteekista pitäisi löytyä. Näkökulma on puhtaasti biolääketieteellinen, eikä terveyden edistämiseen ja hygieniaan liittyviä asioita käydä läpi niin kuin Palmbergin ja Therman kirjoissa. Ja näkökulman rajaus on perusteltua, sillä nuo muut asiat ehtii hyvin käydä läpi maissa työterveyshuollossa tai merimiesterveystarkastusten yhteydessä.

Laivasairaanhoidon käsikirjassa on hyödyllistä tietoa myös meille tavallisille työterveyslääkäreille. Merenkulkijoiden terveydenhoito on omanlaisensa, ja sitä säätelevät monet kansalliset ja kansainväliset ohjeet ja määräykset, jotka kirjassa esitellään hyvin. Nuo säädökset työterveyslääkärin on hyvä tuntea, ettei käy niin kuin minulle nuorena vastavalmistuneena lääkärinä. Naapurin tyttö oli menossa laivalle kesätöihin ja tuli pyytämään sitä varten terveystodistusta. Siihen aikaan ei ollut nettiä, ja kun en löytänyt erillistä lomaketta ja tyttö kertoi, että T-lomake ei kelpaa, kirjoitin lausunnon blankopaperille! En tiennyt, että yleislääkärin tekemä alkutarkastus kelpaa vain kotimaan liikenteessä (ja tyttö oli menossa Ruotsin-laivalle) ja silloinkin vain erityistapauksissa. Kirjassa esitellään myös, miten TMAS toimii ja mitä soittajalta odotetaan. TMAS- mahdollisuudesta on hyvä olla tietoinen, jos risteilyllä ollessa kuulee, kun kuulutetaan: onko laivassa lääkäriä…