Päihteet – työelämän vaiettu ja hoitamaton haaste

Huumeiden väärinkäyttö

Yleisimmin kokeiltu tai käytetty huume on kannabis, etenkin poltettava marihuana. Kannabiskokeilut ovat nelinkertaistuneet suomalaisessa väestössä vuoden 1992 kuudesta prosentista 24 prosenttiin vuonna 2018. Vuonna 2018 kannabiskokeilut olivat yleisimpiä 25–34-vuotiailla, tämän ikäryhmän miehistä jopa lähes puolet on joskus elämänsä aikana kokeillut kannabista ja naisistakin 41 prosenttia. Kannabiskokeilut ovat yleistyneet myös vanhemmissa ikäryhmissä ollen 32 prosenttia, joten 35–44-vuotiaiden ikäryhmässä on enemmän kannabista kokeilleita kuin nuorimmassa ikäryhmässä. Jatkuvampaa käyttöä kuvaavissa vuosiprevalensseissa vuonna 2018 oli ensimmäistä kertaa kannabiksen käyttö korkeampi 25–34-vuotiailla (16 %) kuin 15–24-vuotiailla (14 %). Tutkimukset viittaavat siihen, että niistä, jotka käyttävät marihuanaa, 9–30 prosentilla saattaa kehittyä jonkinasteinen väärinkäyttö⁵.

Myös stimulanttien (esimerkiksi amfetamiini, ekstaasi ja kokaiini) kokeilut ovat yleistyneet, joskin niitä kokeilleiden osuudet väestöstä jäävät alle viiteen prosenttiin vuonna 2018. Kuntodopingin käyttö on pysynyt tasaisena läpi 2010-luvun. Kyse on varsin marginaalisesta ilmiöstä, sillä dopingaineita käyttävien suomalaisten osuus on noin yksi prosentti. Näiden perustulosten pohjalta voidaan todeta, että huumeiden käytön kasvutrendi on jatkunut myös viimeksi kuluneen neljän vuoden aikana. Huumeiden kokeilun ja käytön edelleen yleistyessä erilaiset haitat ja huumeita käyttävien palvelutarpeet ovat todennäköisesti myös kasvussa⁶.

On oletettavaa, että huumeita käyttäneiden osuus työpaikoilla on isompi kuin yleisesti oletetaan, sillä suomalaisten huumeiden käyttöä ja asenteita koskevan raportin mukaan vuoden 2018 huumekyselyyn vastaajista 24 prosenttia raportoi joskus elämänsä aikana kokeilleensa jotakin huumetta. Kuluneiden 12 kuukauden aikana käyttäneitä oli kahdeksan ja kuluneiden 30 päivän aikana kokeilleita kolme prosenttia vastaajista. Väestömäärään suhteutettuna tämä tarkoittaa, että arviolta noin 900 000 suomalaista on joskus kokeillut huumeita, vuoden aikana käyttäneitä on noin

300 000 ja kuukauden aikana käyttäneitä runsaat 120 000. Näistä luvuista voidaan mielestäni päätellä, että joukossa on paljon opiskelevia tai työelämässä olevia.

Huumeiden kokeilu ja käyttö on yleistynyt erityisesti 25–34-vuotiailla nuorilla aikuisilla. Tämän ikäryhmän vastaajista peräti 45 prosenttia ilmoitti käyttäneensä jotain laitonta huumetta joskus elämässään. Myös 35–44-vuo-tiaiden ikäryhmässä huumekokeilut ovat selvästi yleistyneet ollen 32 prosenttia. On huomioitava, että vuonna 2002 vastaavat luvut olivat 20 prosenttia ja 11 prosenttia. Viimeisen neljän vuoden aikana käyttö on yleistynyt jonkin verran voimakkaammin naisilla kuin miehillä, vaikka miehillä käyttökokemukset olivatkin naisia yleisempiä. Viimeaikainen käyttö (vuosi-/kuukausiprevalenssi) on yleistynyt erityisesti nuorilla aikuisilla ollen 25–34-vuotiaissa 18/7 prosenttia ja 35–44-vuotiaissa 7/3 prosenttia. Lisääntynyt käyttö näkyy myös jätevesitutkimuksissa.

Lääkkeiden väärinkäyttö

Lääkkeiden väärinkäyttö on kansanterveydellinen haaste sekä globaalisti että Suomessa. Noin 5 prosenttia suomalaisista on joskus käyttänyt lääkkeitä väärin, ja ilmiö on hieman yleistynyt 30 viime vuoden aikana, erityisesti 25–34-vuotiailla⁷ .Juuri julkaistussa alkuperäistutkimuksessa⁸ käytettiin THL:n Päihdetutkimus 2014 -väestötutkimuksen aineistoa. Sen pohjalta naisista 4 prosenttia ja miehistä 6 prosenttia raportoi väärinkäyttäneensä lääkkeitä. Viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana lääkkeitä väärinkäyttäneitä oli 2 prosenttia. Alle 1 prosenttia vastaajista raportoi väärinkäytöstä viimeksi kuluneiden 30 päivän aikana.

Lääkkeiden väärinkäytön osalta työelämän ja työterveyshuollon näkökulmasta mielenkiintoisia löydöksiä ovat, että varsinkin naisilla yleinen lääkkeiden väärinkäytön syy oli arjen kestäminen ja lisäksi työ- tai opiskelusuorituksen parantamiseksi lääkkeitä väärinkäytti noin 10 prosenttia naisista ja yli 15 prosenttia miehistä.

Päihdekäytön uudet haasteet työelmässä

Päihteiden käyttö on muuttunut ja edelleen muuttumassa, ja sen myötä myös päihteiden käytön haitat näkyvät eri tavalla kuin aiemmin. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että selkeästi päihtyneenä työpaikalla oleminen on vähentynyt, mutta alentunut työteho ja somaattiset haitat ovat lisääntyneet. Tästä on jo tutkimusnäyttöä, sillä uudet tulokset viittaavat merkittävien terveyshaittojen kehittyvän jo nykyisiä riskirajoja vähäisemmällä kulutuksella, ja tämän vuoksi rajoja kannattaisi todennäköisesti laskea. Riski sairastua ja menehtyä somaattiseen sairauteen suureni tasaisesti alkoholin käytön lisääntyessä, mutta pienimmillään riski oli alle kahdeksan alkoholiannoksen viikkokulutuksella.⁹ Alkoholi vaikuttaa siis epäsuorasti merkittävissä määrin työkykyyn lukuisten somaattisten haittojen kautta. Näemme siis vähemmän merkittävän alkoholin väärinkäytön suoria alkoholihaittoja kuten myrkytyskuolemia tai maksakirroosia. Sen sijaan haitat syntyvät esimerkiksi ylipainon ja vähäisen alkoholin käytön yhdistelmästä, verenpainetaudin tai psyykkisten häiriöiden pahenemisena. Lista on pitkä ja sen vuoksi alkoholiongelmien ennaltaehkäisyn ja hoidon resursointia tulisi itseasiassa priorisoida työterveyshuollossa ja työpaikoilla.

Samalla työelämän muutokset itsessään vaikuttavat siihen, miten päihteiden käyttö, jopa niin sanottu kohtuullinen, näkyy työkykyisyydessä ja työtuloksissa. Taustalla on muun muassa työtehtävien monimutkaistuminen, tietotyön ja verkostomaisen työskentelyn lisääntyminen, etätyö sekä digitalisaatio. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että päihdekäytön aiheut-

tama pienikin muutos kognitiivisissa kyvyissä saattaa nykyään vaikuttaa työskentelyyn selkeästi enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyvä esimerkki tähän liittyen on kannabis, sillä se on nykyään päihdekäytössä aivan eri kasvi kuin riehakkaalla 60-luvulla. Marihua-nan THC-pitoisuus, takavarikoitujen näytteiden perusteella, on kasvanut tasaisesti viime vuosikymmeninä. 1990-luvun alussa takavarikoitujen marihuananäytteiden keskimääräinen THC-pitoisuus oli alle 4 prosenttia – vuonna 2018 se oli jo yli 15 %.¹⁰

Uusin haaste ovat marihuanauutteet, jotka sisältävät yli 50 % THC: tä, ja ajoittain jopa yli 80 %. Korkeammat THC-pitoisuudet herättävät huolta siitä, että nykyään käytetty kannabis saattaa aiheuttaa paljon laajempia ja vakavampia haittoja kuin mitä olemme perinteisesti ajatelleet. On todennäköistä, että satunnaisestikin käytettynä aiempaa vahvemmat kannabistuotteet aiheuttavat todennäköisesti suurempia haittoja toiminta- ja työkyvylle. Jo pelkästään tästä näkökulmasta on syytä pohtia ja arvioida, miten työelämässä suhtaudutaan kannabikseen.

Tunnistamisen ja palveluiden haasteet

Kuvaamieni muutosten perustella voidaan mielestäni päätellä päihteiden käytön ja haittojen tunnistamisen olevan aiempaa haastavampaa. Se luo omat tarpeensa kehittää niin esimiestyön kuin työterveyshuollon toimintatapoja sekä toimijoiden välistä yhteistyötä. Tavoite kun pitäisi olla päihdekäytön haittojen mahdollisimman varhainen tunnistaminen, jotta niihin voidaan puuttua mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Siihen ei mielestäni päästä huumeseuloja, puhallutuksia tai muita valvontakeinoja lisäämällä vaan ainoastaan kokonaisvaltaisella muutoksella, jossa keskeisessä asemassa on muutos suhtautumisessa päihdekäyttöön niin yksilötasolla kuin eri yhteisöissäkin. Tämän lisäksi tarvitaan koulutusta työterveyshuoltoon sekä esimiehille, mutta myös työntekijöille. Monella kun on vajaat tai jopa verkon/ somen värittämät tiedot päihteiden mahdollisista haitoista. Vahvistuvaa hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen trendiä on hyvä käyttää myös päihdekäytön haittojen ennaltaehkäisyyn.

Alkoholiongelmien hoitojärjestelmä on Suomessa pirstaleinen, moniportainen ja monihaarainen. Hoitoon pääsyä vaikeuttaa osittain myös se, että eri paikkakunnilla on päädytty erilaisiin käytännön järjestelyihin, vaikka hoidon lakisääteiset perusteet ovat samanlaiset kautta maan. Viime vuosina palveluita on keskitetty ja kilpailutettu, minkä vuoksi ne ovat yksipuolistuneet ja hoitoon pääsy ja hoidon toteutus ovat vaikeutuneet. Tiukat taloudelliset ajat ovat myös johtaneet tiukempaan sektoriajatteluun sosiaali- ja terveydenhuollon välillä. Tämä on vaikeuttanut päihdepotilaiden yksilöllistä, joustavaa ja monipuolista hoidon ja avun saamista.

Päihdepalvelujärjestelmä on ollut Suomessa vahvasti osa sosiaalihuoltoa, mutta viime vuosina sosiaali- ja terveydenhuoltolakien muutokset ovat pyrkineet selkiyttämään työnjakoa ja vastuita hoidon tai palveluiden toteuttamisesta. Valtaosassa palveluja tarvitaan sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon osaamista. Lainsäädännön lähtökohtana on, että ratkaisevaa on se, mikä on palvelun peruste. Jos henkilö saa palveluja lääketieteellisin perustein, kyse on terveydenhuollon palveluista, ja vastaavasti sosiaalihuollon palveluista, kun palvelu perustuu sosiaalihuollon palvelujen tarpeeseen.

Terveydenhuoltoon kuuluvaa ja siten terveydenhuoltolain alaista toimintaa ovat esimerkiksi katkaisuhoito, päihdeongelmien hoidon aloitus ja toteutus sekä lääkinnällinen kuntoutus. Silloin, kun rajanveto yksittäisissä palveluissa on vaikeaa, ratkaisevaa on lakien mukaan asiakkaan etu ja lääketieteellinen hoidon tarve.

Hoidon ja yhteistyön kehittäminen

Näkemykseni mukaan nykyjärjestelmässä on erityinen haaste työterveyshuollon asiakkaiden kohdalla. Työterveyshuollon tavoitteena on nykyään palauttaa työkyky mahdollisimman nopeasti tuloksellisilla interventioilla. Päihdepotilaiden kohdalla interventiot toteutetaan edelleen pääosin julkisen sektorin järjestämissä palveluissa. Siellä ei useinkaan resurssien puutteellisuuden vuoksi ole mahdollista tarjota tiivistä hoitoa tai säännöllistä yhteistyötä työterveyshuollon kanssa. Tästä syntyy epäsuhta potilaan ja työterveyshuollon tarpeiden sekä tarjottavan päihdehoidon välillä, mikä pahimmillaan saattaa johtaa niin potilaan kuin työnantajankin näkökulmasta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Muutosten saavuttamiseksi nykytilanteeseen nähden työterveyshuollon tulisi olla selkeästi aktiivisempi toimija. Osa toimintatapojen muutoksista on tehokkaita ja lisäksi varsin pienellä vaivalla toteutettavissa. Tulisi huolehtia, että työterveyshuollon vuosisuunnitelmissa myös päihteisiin liittyvät interventiot ovat mainittuna, jotta palveluiden käyttö olisi joustavampaa. Tämän lisäksi tulisi kartoittaa alueelliset päihdepalveluiden tuottajat ja luoda yhteistyökäytännöt, esimerkiksi vuosittaiset tapaamiset. Oman kokemukseni mukaan hoitoonohjauksissa päihdehuollon pyytäminen mukaan jo suunnitelman laatimiseen parantaa tuloksellisuutta sekä vahvistaa yhteistyötä. Yhä enemmän on myös mahdollisuus etätapaamisiin ja ainakin A-klinikka Oy:n palveluissa etänä toteutettavat yhteispalaverit niin avohoidon kuin laitoshoidonkin yhteydessä ovat laajasti käytössä ja toimineet. Kokemukseni on se, että keskeinen syy yhteistyön puuttumiselle on se, ettei lähettävä taho muista pyytää päihdepalveluita mukaan neuvotteluihin. Tuntuu, että edelleen päihdeasiat helposti ulkoistetaan.

Pitkällä tähtäimellä näen, että työ-terveyshuollon on vastattava määrätietoisesti kasvavaan tarpeeseen ja paineeseen osallistua työelämässä olevien päihdeongelmien hoitoon. Riittävän osaamisen saavuttaminen kestää kuitenkin pitkään johtuen päihdeongelmien monimuotoisuudesta ja monialaisen hoidon tarpeesta. Sen vuoksi näkisin, että tehokkaampi tie olisi luoda uudentyyppisiä yhteistyö ja -toimintamalleja vakiintuneiden päihdealan toimijoiden kanssa, joiden palvelut voitaisiin integroida osaksi työterveyden prosesseja hyödyntäen niin lähi- kuin digitaalisia palveluita. Tällöin etenkin riskikäyttäjien hoidot voitaisiin toteuttaa heidän lähiympäristössään, mikä tukisi muutoksen onnistumista. Lievät ja keskivaikeat päihdeongelmat vähillä haitoilla hoidettaisiin työterveyshuollossa oikea-aikaisesti lähipalveluin, etänä tai verkkopalveluina. Palvelut toteutettaisiin yhdessä päihdehoidon asiantuntijoiden kanssa tai heidän tuellaan, riippuen potilaan tarpeesta. Tällöin tavoitettaisiin riittävän ajoissa valtaosa interventiota tarvitsevista työntekijöistä osana työterveyshuollon palveluita ja estettäisiin haittojen syntyminen tai pahentuminen. Haastavimmat potilaat hoidettaisiin päihdehuollon erityispalveluissa tai erikoissairaanhoidossa.

Työelämän ja ihmisten palveluiden käytön muutoksilla on vaikutusta myös hoidollisten palveluiden tarjontaan. Käynnissä oleva COVID-19-kriisi on siirtänyt lähes pakolla merkittävän määrän ihmisiä etätöihin ja samalla myös hoitopalveluita verkkoon. Niiden digitalisaatio luonee jatkossa yhä uusia mahdollisuuksia saada hoitoa ajasta ja paikasta riippumatta, jolloin ne ovat yhdistettävissä työelämään sekä ihmisten arkeen helpommin. Niiden rinnalla lisääntynee myös potilaan arkea tukevien mobiilipalveluiden käyttö, etenkin jos ne on integroitu osaksi esimerkiksi työterveyshuollon palvelukokonaisuutta. Lienee odotettavissa, että myös testaus, niin alkoholi kuin lääkkeet/huumeetkin, muuttuu jossain vaiheessa ajasta ja paikasta riippumattomaksi, jolloin se on yksilöllisemmin kohdennettavissa. Tällöin sillä voitaneen saavuttaa myös selkeästi parempaa hoidollista hyötyä kuin nykyisin huomioitaessa muuttunut päihdekäyttö. Lisäksi stigma ei vaikuttaisi niin helposti heikentävästi hoitoon hakeutumiseen.

Lopuksi

Päihteet ovat ja tulevat olemaan jatkossakin keskeinen haaste työelämälle. Siihen on nyt nopeasti vastattava innovatiivisella ja ennakkoluulottomalla yhteistyöllä, jonka tulisi ulottua työpaikalta ja työterveyshuollosta aina erityistason/ erikoissairaanhoidon päihde- ja mielenterveyspalveluihin. Päihteiden rinnalle työkyvyn vaarantajina ovat myös nousemassa mm. raha- ja digipelaaminen ja some-maailman erilaiset haasteet. Niiden osalta jää vielä nähtäväksi, miten ne on huomioitava jatkossa työelämässä. Haasteiden laaja-alaisuus huomioiden uusia ratkaisuja ja toimintatapoja tulisi olla kehittämässä niin julkinen ja yksityinen sektori kuin myös työantajat, ammattiliitot ja eläkevakuutusyhtiötkin. Tärkeintä työssä olisi siirtää painopiste ennaltaehkäisyyn ja varhaisiin matalan kynnyksen (digitaalisiin) interventioihin sekä pohtia erilaisia tapoja tukea ihmisiä muutokseen. Muualla maailmassa työnantajat ovat havahtuneet siihen, että työntekijöistä huolehtiminen, elämäntapamuutosten tukeminen sekä hoidon laajempi tarjonta, myös päihdeongelmissa, ovat parhaimmillaan vaikuttaneet positiivisesti tuottavuuteen. Työelämä on nykyään yhä enemmän tiimeissä työskentelyä, jolloin yksilön tukeminen ja sen myötä saavutettu positiivinen muutos vaikuttaa koko työyhteisöön. Voisiko siis viimein Suomessakin tulla se aika, jolloin päihdekäyttö ei ole enää jokaisen oma asia vaan meidän kaikkien yhteinen? Sillä vain yhdessä toimien voimme onnistua vähentämään päihteistä aiheutuvia moninaisia haittoja.