Mitä, miten ja miksi tapahtui? Historiantutkimus kehityksen tulkkina
Historiantutkija vastaa menneen ajan tapahtumia koskeviin tutkimuskysymyksiin lähteidensä perusteella, loogisesti päätellyllä ja perustellulla tulkinnalla.
Historiantutkimus poikkeaa lähtökohdiltaan ja menetelmiltään lääkäreille tutuista luonnontieteellisestä, epidemiologisesta ja empiirisestä tutkimuksesta. Historiantutkija tulkitsee aiemmin eläneiden ihmisten ajattelua ja toimintaa siinä kontekstissa, jossa ajattelu ja toiminta tapahtuivat. Näiden historian tapahtumien lopputulos on tutkimuksen alkaessa tutkijan tiedossa, eikä hän voi tapahtumien kulkuun enää vaikuttaa. Luonnontieteellisen tutkijan laboratorio-olosuhteissa tekemän empiirisen kokeen kulku ja olosuhteet ovat puolestaan hallittavissa ja säädeltävissä. Luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksina syntyy laskelmia ja numeroita, jotka ovat "objektiivisia". Historiantutkimuksen tulos on enemmän tutkijaan sidottua, rekonstruktioon ja argumentaatioon perustuvaa päättelyä ja tulkintaa.
Nykyisyyttä voi ymmärtää vain tuntemalla menneisyyttä. Ymmärtäminen tekee omasta elinympäristöstä ja maailmasta paremmin hallittavat. Menneisyyttä voi kuvata nykyisyyden ankkuriksi ja suuntaviitaksi tulevaisuudelle. Historia antaa perspektiiviä ja voi rakentaa identiteettiäkin.
Tutkimusprosessi
Tutkimuksen tavallisin lähtökohta lienee pyrkimys tuottaa tietoa asioista ja ilmiöistä, joista tiedetään liian vähän, ja jotka ovat tutkijalle aiheina tärkeitä – kuten itselleni työterveyslääkäreiden ja -huollon historia. Tutkimusprosessin käynnistyessä tutkija valitsee aiheensa, kartoittaa lähteitä, laatii alustavat tutkimuskysymykset ja valitsee tutkimuksen kontekstin. Kirjoittamisen on hyvä alkaa mahdollisimman pian ja yhtä aikaa lähteiden luennan ja analysoinnin kanssa. Aineistoja läpikäydessä kertyvät tieto ja ymmärrys aiheesta ja aikakaudesta ja tutkimuskysymykset tarkentuvat. Tutkija käy dialogia niin lähteiden kuin tutkimusyhteisön kesken, tutkimus etenee prosessina ja osiot muodostavat lopulta kokonaisuuden.
Historiantutkimuksen lähteistä
Aiemmin tutkimuksessa käytettiin lähteinä pääsääntöisesti arkistojen ja kirjastojen virallisia asiakirja- ja muuta tekstimateriaaleja – historia onkin pitkään ollut pääasiassa miespuolisten vallanpitäjien ja kellokkaiden historiaa. Nykyään lähes kaikki inhimillisen toiminnan jäänteet voivat olla tutkijan aineistoina, esimerkiksi valokuvat, äänitteet, elokuvat, lehdet, haastattelut ja esineet. Tutkimuksen aiheet ja kohteet ovat monipuolistuneet ja tulleet lähelle tavallista ihmistä: elämäkertoja, naishistoriaa, mielen historiaa, vähemmistöjen historiaa, mikroilmiöitä sekä yritys-, paikallis- ja aluehistoriaa. Tutkijan työ perustuu kuitenkin edelleen tulkintaan, joka perustuu tutkittavana aikana syntyneiden lähteiden analyysiin lähteiden lajista riippumatta. Ilman tutkittavan aikakauden lähteitä tutkimus on historiallista fiktiota tai journalismia.
Akateemisessa historiantutkimuksessa on perinteisesti korostettu lähdekritiikkiä. Tällöin on selvitettävä lähteen alkuperäinen funktio eli se, mitä tarkoitusta varten lähde on syntynyt, kuka sen on laatinut ja mikä asema lähteellä on aikanaan ollut (ulkoinen lähdekritiikki). Lisäksi on selvitettävä, kuinka hyvin lähde vastaa aikansa todellisuutta (sisäinen lähdekritiikki).
Historiantutkimus perustuu usein kirjallisuuteen. Lähdekirjallisuuden määrä voi alalla olla hyvinkin merkittävä. Kun luonnontieteellinen väitöskirja sisältää yleensä ehkä 200 tieteellistä artikkeliviitettä á 5–10 sivua, niiden sivujen kokonaismäärä on 1 000–2 000 sivua. Historiantutkijan aineiston 200 kirjaa á 250 sivua tekee yhteensä 50 000 sivua.
Digitalisaatio tuo lisääntyvästi historiallisia lähteitä kaikkien ulottuville, jopa kännykkään. Tänä päivänä voi esimerkiksi bussia odotellessa etsiä kirkonkirjoista sukupuutietojen lisäksi tietoja vaikkapa sotilaiden malariakuolemista viime vuosisatojen ajalta.
Kliininen opettaja, työterveyshuollon erikoislääkäri
jarmo.k.heikkinen@uef.fi