Malaria suomalaissotilaiden palvelusairautena vuosina 1737–1945

Malariasta Suomessa

Malaria on Suomessakin vanha vitsaus: malarian viitteitä on todettu muun muassa paleontologisista ihmisten luulöydöistä (2).

Kirjallisten lähdetietojen mukaan Plasmodium vivax -malariaa on ollut endeemisenä Euroopassa jo keskiajalla (3) ja Ruotsissa 1200-luvulla (4). Ensimmäinen malariaan viittaava suomenkielinen teksti on Mikael Agricolan Rukouskirjasta vuodelta 1544 wilutaudin nimellä (5). Endeeminen malaria tunnettiin nimillä "archipelago feber", "skärgårds feber", "febris intermittens", "fråssa", "frossa", "frossfeber", "älta", "wilutauti" (2). Nimeä "malaria" ei juuri käytetty.

Ensimmäinen tieteellinen malariatutkimus Suomessa oli Johan Haartmanin ja Johan Christian Florinin väitöskirja vuonna 1781. Malariaa esiintyi tuolloin Lounais-Suomessa. Väitöskirjassa kuvattiin tyyppioireet: 48 tunnin sykleissä ilmaantuva kuume, horkka ja yleisvoinnin heikkeneminen (6).

Aikansa malarialääke, "Extractus Cinchonae" saapui Suomeen 1700-luvulla (7). Lääkkeen massatuotanto Turun "Kiinanmyllyissä" alkoi 1813 (8). Itse kiniini eristettiin vuonna 1820 (2).

Albert Palmbergin vuonna 1880 ilmestyneessä merimiesten terveydenhoito-oppaassa malaria mainittiin yleisenä Afrikan rannikolla. Kiniinisulfaatti 30 milligramman annoksina kuului laivojen lääkeluetteloon (9). "Sulphas chininicus" kuului myös Suomen Kaartin lääkeluetteloon 1883 (10).

Itä-Suomessa malaria oli yksi viidestä pääkuolinsyystä ainakin kahtena vuonna 1700-luvun loppupuolella (11). Koko Suomessa kuoli malariaan vuonna 1820 yhteensä 1 044 henkeä, maan väkiluvun ollessa vasta miljoona (12). Tautia oli erityisesti lämpimiä kesiä seuraavan vuoden keväällä, ja tautihuippu oli touko- tai kesäkuussa (2). Vuonna 1862 malariatapausten määrä kohosi Itä-Suomen alueella yli 8 000 tapaukseen (12, 13). Kuolleisuus oli noin kaksi prosenttia (2). Endeeminen P. vivax -malaria väheni Suomessa 1800-luvun loppua kohti tultaessa (14).

Malaria suomalaissotilailla

Kirjallisuushaku tuotti yhteensä 45 sotilasterveydenhuoltoon ja malariaan liittyvää viitettä. Aineistohakuja tehtiin määriteltyinä sanahakuina Medline-, PubMed-, Semantic Scholar- ja Finna -tietokantoihin.

Armeijaa ja sotilaita pidettiin 1800-luvulla malariaepidemioiden alkulähteinä erityisesti Krimin sodan aikaan, jolloin Suomen alueella tehtiin useita venäläisten joukkojen siirtoja (1854–1855) (2,15).

Malaria oli yksi seitsemästä tärkeimmästä tappioiden aiheuttajista sotilailla 1800-luvulla (2). Varuskuntakaupungeista 1900-luvun alussa malariaa oli erityisesti Helsingissä ja Turussa (2). Vuonna 1902, joka oli viimeinen suuri malariavuosi, oli potilaita noin 3 000 (12).

Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867−1951) sairasti mahdollisesti korkeakuumeisen malarian Aasian tutkimusmatkallaan elokuussa 1907. Hoitona käytettiin kiniiniä (16).

Keväällä 1917 todettiin Helsingissä kymmeniä malariatapauksia, mutta sotilaiden sairastavuudesta tuolloin ei ole tilastotietoa (17). Malariaepidemioita oli Helsingissä myös vuosina 1920 ja 1921 (2). Koko 1920-luvun malariaa oli joitakin kymmeniä vuosittain (12). Karjalan kannaksella malariaa oli Neuvostoliiton puolella yleisesti 1930-luvulla (18).

Malariaa esiintyi jälleen toisen maailmansodan aikana epidemiana suomalaisilla sotilailla (19). Vuosina 1937–1939 suoritettiin itärajalla suuria linnoitustöitä, ja malariaa oli siellä toimivilla vuosittain joitain kymmeniä (19). Talvisodassa 1939–1940 sotilailla ei ollut yhtään raportoitua malariaa (19). Vuonna 1941 tautia oli vain Hangossa reilut 70 ta-pausta, vuonna 1942 jo yli 600, vuonna 1943 noin 300, vuonna 1944 peräti 840 tapausta ja vuonna 1945 yksinomaan sotilailla 1 252 tapausta (12, 19). Yhteensä 98 prosenttia vuoden 1945 epidemian potilaista oli sotamiehiä, jotka olivat palvelleet Kannaksella (20). Malarian syyksi arveltiin tartuntoja neuvostoliittolaisilta ja saksalaisilta sotilailta (2, 12) tai kotimaisen taudin relapseja (19). Vielä vuosien 1945 ja 1956 välillä oli vuosittain joitakin tapauksia Porkkalan neuvostoliittolaisen varuskunnan liepeillä (2).

Mitä kirkonkirjat kertovat malariasta sotilaiden kuolinsyynä?

Kuolinsyiden selvittelyssä käytettiin Suomen sukututkimusseuran (www.genealogia.fi) kautta hakuohjelmia sähköisiin tietokantoihin (kirkonkirjat) sekä Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry:n valokuvattuja kirkonkirjoja käsihakuna. Sukuhistoriatiedot sisältävät syntymäajan, nimen, sukupuolen, usein ammatin ja kuolinsyyn. Haku kattoi vain kuolemat.

Tutkimuksessa löydettiin yhteensä 106 malariaan kuollutta sotilashenkilöä vuosien 1737 ja 1857 väliltä. Malariakuolemia oli vuosittain 0–6, eniten kesäkuussa (Kuva 1.). Kuolemia oli eniten Varsinais-Suomessa, rannikoilla sekä Päijänteen ja Saimaan rannoilla.

Enemmistö kuolleista kuului 40–44-vuotiaaseen miehistöön: 66 sotamiestä, 20 rakuunaa, neljä matruusia, kolme jääkäriä, kolme tarkk'ampujaa ja yksi tykkimies. Aliupseereista yksi vääpeli, kaksi kersanttia ja kaksi korpraalia oli menehtynyt malariaan. Lisäksi kaksi rumpalia oli kokenut saman kohtalon, toinen vain 28-vuotiaana. Malariaan kuolleita upseereja oli vain kaksi.

Sotilashenkilöiden malariakuolemat vähenivät ja loppuivat kirkonkirjojen mukaan tyystin vuonna 1857. Tämä on hiukan varhemmin kuin Suomessa yleensä (21).

Tutkimuksen luotettavuudesta

Tutkimuksella on myös rajoitteita. Kliiniseen diagnoosiin liittyi aina väärän diagnoosin riski. Varman malariadiagnoosin antava paksutippasivelynäyte tuli käyttöön vasta 1900-luvun alussa (2). Kuolinsyytilastojen kattavuus on rajallinen: kaikkien sotilashenkilöiden kuolinsyitä ei ole rekistereihin merkitty. Kuolinsyiden ylimalkaisuus tai eri sairauksien päällekkäisyys esimerkiksi "fältsjuka"-sairauden osalta tuo myös epävarmuutta, eri kuumesairaudet saattoivat mennä kuolinsyyn merkitsijältä sekaisin. Kuolintodistuksen kirjoittajan ammattitaitokin vaihteli: todistusten kirjoittajina toimivat aiemmin lääkäreiden ohella muun muassa papit.

Pohdintaa

Malariaa on sairastettu Suomessa jo vuosisatoja, osin kotoperäisenä ja osin tuotuna tautina. Tutkimus tuo uutta tietoa malariasairastavuudesta sotilaiden palvelussairautena: malaria on ollut merkittävä suomalaisten sotilashenkilöiden kuolleisuuden syy vuoteen 1857 asti ja sairastavuuden syy aina jatko- ja Lapin sotaan saakka.

Tutkimuksen kirjallisuuskatsaus antaa yleiskuvan sotilaiden malariasta Suomessa (22). Kirkonkirjojen käyttö mahdollistaa sotilashenkilöiden malariakuolemien tarkastelun tutkimuksessa käytettynä ajanjaksona. Kahden prosentin kuolleisuuden pohjalta laskien ajanjaksona malariaa sairastaneita sotilaita on saattanut olla yli jopa 5 000.

Täydellinen kirjallisuusluettelo on saatavissa toimituksesta.