Ortopedi tahtoo nähdä natiiviröntgenkuvan
Kävin ortopedikollegojeni kanssa ajan hengen mukaisesti etäisesti kahvilla. Selvisi, että traumaorientoitunut ortopedi puhuu mielellään olkapääongelmista kärsivän potilaansa fysioterapeutin hoitoon, kun taas tekonivelortopedi syttyy tutkimaan lonkan ja polven kipuoireita. Molemmat pitävät natiiviröntgenkuvaa hoitosuunnitelman suunnannäyttäjänä.
Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri Anna Ikonen toivoo, että potilas tulee hänen konsultaatioonsa nimenomaan natiiviröntgenkuvan kanssa. Ikosen toivetta selittää natiiviröntgenkuvan antama laaja informaatio.
– Siitä löytyy nivelrikko, murtumat, luksaatiot, irtokappaleet, luuston sairaudet ja muitakin sairauksia, esimerkiksi Nasu-Hakolan tauti, ryhtivirheet, nivelkalkit ja etäpesäkkeet tai tuumorit. Käytän natiivikuvaa myös potilasopetukseen, koska siitä on helppo näyttää maallikolle vaikkapa nivelrikko, toisin kuin magneettikuvasta. Natiivikuvaa tarvitaan leikkauksen suunnitteluun, koska sen avulla voidaan mitata tarvittavien ruuvien tai levyjen pituus ja päälle voidaan esimerkiksi sablunoida tekonivel. Lisäksi natiivikuvan saatavuus on hyvä, tutkimus on kustannustehokas ja säteilymäärä verrattain vähäinen, Ikonen luettelee.
Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, tekonivelortopedina toimiva Reeta Lehtola painottaa, että leikkauspäätös tehdään 95-prosenttisesti natiivikuvan perusteella.
– Tarvitsen magneettitutkimusta äärimmäisen harvoin – lähinnä silloin, kun on epäsuhtaa kivun ja natiiviröntgenkuvan löydöksen välillä eli esimerkiksi epäily synoviitista tai osteonekroosista. Polven magneettikuvassa tyypillisesti näkyvät kierukkavauriot tai ACL-repeämät eivät vaikuta ratkaisuihini nivelrikkopolven hoidossa, mutta niiden esiin nostaminen herättää potilaissa usein turhaa huolta, Lehtola sanoo.
Ortopedien mukaan magneettikuvien kuvanlaatu ei enää aiheuta ongelmia. Parhaiten magneettikuvat palvelevat tarkoitustaan silloin, kun kuvaukseen hakeudutaan erikoislääkärin lähetteellä.
– Jos magneettikuvantaminen on tehty ilman erikoislääkärin arviota, voi olla, että kuva on esimerkiksi pyydetty ilman varjoainetta, vaikka tutkimuksesta saatava hyöty olisi suurempi varjoaineen kera, Ikonen harmittelee.
– Joskus voi olla myös niin, että on kuvattu eri alue kuin missä ongelma todellisuudessa sijaitsee. Näissä tapauksissa taustalla on usein potilaan oma-aloitteinen hakeutuminen kuvantamiseen ilman erikoislääkärin tekemää statusta.
Ultraääntä Ikonen ja Lehtola hyödyntävät pyytäessään ultraääniohjattua kortisoni- tai hyaluronaatti-injektiota olka- tai lonkkaniveleen tai kun lonkan tekonivelen infektioepäilyssä tarvitaan ultraääniohjattua punktionäytettä.
Olkapääongelmat työllistävät Ikosta
Ortopedisesta traumasta kiinnostunut Ikonen työskenteli syyskuuhun 2020 saakka Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin päivystysalueella sekä osa-aikaisesti Helsingin yliopistossa ortopedian ja traumatologian kliinisenä opettajana. Nyt Ikonen hoitaa päätyönään potilaita Pohjola Sairaalassa sekä Lääkärikeskus Aavassa pääkaupunkiseudulla. Ikonen nimeää ammatilliseksi suosikkioireekseen kipeän olkapään.
– Olkapääongelmissa on haasteellista päästä oikeaan diagnoosiin ja saada potilas innostumaan hoidosta, joka usein on fysioterapia, Ikonen kertoo.
Työterveyslääkärit lähettävätkin Ikosen vastaanotolle useimmiten juuri olkapää-, selkä- tai polvikivuista kärsiviä. Ikosen konsultaatiokäynneiltä työterveyslääkäri hakee päätöstä hoitolinjaan tai vahvistusta diagnoosiin second opinion -tyyppisesti. Ikonen nimeää tavoitteekseen, että vastaanoton lopuksi potilaalla on käsitys vaivastaan sekä siitä, mikä hoitolinja valitaan ja miksi.
– Jos esimerkiksi suosittelen fysioterapiaa, pyrin selittämään, miten se auttaa vaikkapa olkalisäkkeen alaiseen kipuun. Vamman edellyttämien leikkausten jälkeen tavoitteena on usein normaalin anatomian palauttaminen, kroonisissa vaivoissa lähestyminen on erilaista. Joskus on päiviä, ettei kukaan potilaista loppujen lopuksi tarvitse kirurgiaa.
Ikonen korostaa yhteistyössä hoidon jatkuvuutta.
– Työterveyslääkäri on usein se, jolle potilaalla on suorin yhteydenottokanava ja jolla on avainasema oirekuvan seurannassa. Potilaiden kanssa jutellessani minulle on tullut käsitys, että moni heistä tietää ja tuntee oman työterveyslääkärinsä ja luottaa heidän osaamiseensa.
Realismia tarvitaan
Oulun yliopistosta ortopediksi vuonna 2011 valmistunut Lehtola on työskennellyt erikoistumisensa jälkeen Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä, Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Lehtolan vastaanotolle ohjautuvat ensisijaisesti polvi- ja lonkkanivelrikkopotilaat.
Vastaanotollaan Lehtola pääsee useimmiten keskustelemaan suoraan leikkauksen ajankohtaisuudesta.
– Suosittelen leikkausta, jos röntgenkuvassa näkyy selkeä nivelrikko ja siihen liittyy merkittävä liikerajoite tai kipu, joka estää työnteon, haittaa harrastuksia tai häiritsee yöunta, Lehtola kertoo.
Lehtolan mukaan leikkauspäätöksestä keskusteluun pitää varata riittävästi aikaa, jos käy ilmi, että potilas tarvitsee kipulääkettä vain satunnaisesti. Hänen mukaansa leikkaukseen kohdistuu joskus epärealistisia odotuksia: potilas voi muistella vuosien takaisia urheilusuorituksia ja kuvitella palaavansa maratoneille polven tekonivelleikkauksen jälkeen.
– Mielestäni pitää olla hyvin realistinen siinä, mitä meillä on tarjottavana. Tekonivelleikkaus on peruuttamaton toimenpide, ja tilanne on ikävä, jos leikkauksen jälkeen potilaan mielestä nivel on kipeämpi tai "huonompi" kuin aiemmin, muistuttaa Lehtola.
Viime vuosina on tutkimusnäyttöön perustuen vähennetty tiettyjen artroskooppisten toimenpiteiden määrää, mutta edelleen esimerkiksi polvessa nivelsidevammoja ja olkapäässä kiertäjäkalvosinten repeämiä hoidetaan tähystämällä. Lehtolan alalla konservatiivinen hoito kehittyy, mutta keinot estää nivelrikon eteneminen ovat vielä melko huonoja.
– Tekonivelleikkaukset ovat yksi harvoista ortopedisistä toimenpiteistä, joiden vaikuttavuus on voitu osoittaa. Toistaiseksi tekonivelleikkausten määrä on maailmanlaajuisesti, myös Suomessa, ollut jatkuvassa nousussa. Ja kun ensileikkausten määrä nousee, lisääntyy myös uusintaleikkausten tarve. Oletan siis, että jäljellä olevan työurani aikana töitä riittää, Lehtola puntaroi.
Yhteisymmärrys tärkeää
Ikonen ja Lehtola pitävät molemmat tärkeänä sitä, että kaikilla osapuolilla eli ortopedilla, työterveyslääkärillä ja potilaalla on tilanteesta selkeä ja yhtenäinen käsitys.
– Pyrin perustelemaan valitun hoitolinjan potilaalle vastaanotollani ja lähettävälle kollegalle konsultaatiovastauksessani selkeästi, Lehtola sanoo.
Myös Ikonen pitää selkeää ja ymmärrettävää kommunikointia tärkeänä.
– Konsultaatiovastauksessani haluan auttaa työterveyslääkäriä "suomentamaan", mitä ortopedi oikein tarkoitti, siltä varalta, että kaikki vastaanotolla keskusteltu ei ole jäänyt potilaan muistiin.
Sujuvalla yhteistyöllä tavoitellaan potilaan etua. Lehtola nostaa radiologisesti lievän mutta kivuliaan polvinivelrikon tyyppiesimerkkinä tilanteesta, jossa työterveyslääkärin osaamista, työn tuntemusta ja yhteistyötä työpaikan kanssa tarvitaan.
– Kun ortopedi joutuu toteamaan, että kyseessä on krooninen ongelma, johon ei yksinkertaisesti ole tarjolla parantavaa leikkausta, on hienoa, että hän voi lähettää potilaan työterveyslääkärin puheille jatkamaan keskustelua työkykyasioista.
Jos en olisi ortopedi
Mielenkiintoisen etäkahvituokion päätteeksi kysyn kollegoiltani, mitä he tekisivät työkseen, jos eivät olisi ortopedejä.
Lehtola ei epäröi vastaustaan hetkeäkään.
– Eläinlääkäri! Huristelisin Herriot-tyyliin syrjäseuduilla avustamassa eläimiä poikimisessa.
Ikonen puolestaan kertoo haaveilleensa diplomaatin ammatista, mutta vaikealta vaikuttava urapolku sai hänet luopumaan ajatuksesta.
– Lukiossa ajattelin, että diplomaatin päivät ovat erilaisia ja hän saa tavata työssään paljon ihmisiä. Ortopedina en koskaan aamulla tiedä, mitä päivä tuo tullessaan, ja tapaan paljon erilaisia ihmisiä – taisin siis saada sen, mitä toivoinkin, Ikonen naurahtaa.