Erään ADHD-oireisen lääkärin elämäntarina

Sanon vanhemmilleni haluavani muuttaa Kiinaan, koska minulla ei ole kavereita. Alakouluiässäkään en pääse porukoihin, vaikka roikun niiden laitamilla. Koulunkäynti on kuin puuhakirjaa täyttäisi – helppoa.

Yläkouluiässä löydän soittoharrastuksen kautta ensimmäistä kertaa ihmisiä, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä. Koulussa tunnen olevani sosiaalista pohjasakkaa: kavereita on vähän, ja minut valitaan viimeisenä joukkueisiin. Lukioiässä läksyjen tekeminen tahtoo jäädä. Tunneilla osallistun aktiivisesti, mutta luen vain koeviikoilla. Silti kirjoitan kaksi laudaturia ja neljä eximiaa ja pääsen matematiikan koulutusohjelmaan. Lääkiksen pääsykokeisiin lukemisesta ei tule lakkiaiskeväänä mitään. Minulla on monta rautaa tulessa. Saatan sopia kolmet soittoharjoitukset päällekkäin. Soittokaveri ihmettelee, kun en osaa suunnitella menojani. Kolme viikkoa ennen yliopistossa aloittamista saan haetuksi itselleni viimein asuntoa.

Yliopistossa olen kauhuissani. Tankkaan huolellisesti opinto-opasta, siinä kerrotaan opintojen suunnittelemisesta ja etenemisestä. Ensimmäisen syksyn pysyn tahdissa, sitten hyydyn. Toisen opintovuoden syksyllä päätän yrittää hakea uudelleen lääketieteelliseen. Luen kuusi kuukautta kuin veitsi kurkulla, ja pääsen sisään kurssini kolmanneksi parhailla pisteillä.

Lääkiksessä tuntuu, että seinä tulee vastaan saman tien. En pääse solubiologian tentistä läpi. Anatomiakin tuntuu vaikealta, siinä on hirveästi ulkoa opeteltavia termejä, mutta onneksi olen aina ollut kielissä hyvä. Luentosalissa hakeudun eturiviin, taaempana toisten keskustelu häiritsee. Katson kurssikavereita, jotka istuvat tuntikausia kirjastossa ja lukevat kymmeniä sivuja päivässä. Yritän samaa, mutta rivit tanssivat silmissä. Luovutan. Silti raahaan yliopistolla päivittäin mukanani viittä kiloa kurssikirjoja. Ryhmätöissä kyselen niin paljon, että kurssikaverit hermostuvat. Tentteihin luen lähinnä luentomuistiinpanoja.

Yritän koko ajan painaa sata lasissa, riittämättömyyden ja huonommuuden tunne on jatkuva. Sosiaalisesti tunnen edelleen olevani kummajainen. Minulla on univaikeuksia ja katastrofiajattelua. Makaan tuntikausia ahdistuneena sängylläni miettien asioita, joita minun pitäisi tehdä mutten saa tehdyksi. Käyn psykologilla, joka opettaa minulle tietoisuustaitoja. Psykiatrian kurssilla luennoidaan ADHD:sta, ja tunnistan itsessäni kaikki oireet. Kuitenkin samalla luennolla mainitaan, että korkeakoulututkinto sulkee pois tarkkaavuushäiriön. 4,5 vuotta alkutekijöissään olleet syventävät opinnot rykäisen viime hetkellä valmiiksi muutamassa viikossa, ja valmistun kurssini mukana.

Valmistumisen jälkeen olen terveyskeskustyössä. Ateriavälit venyvät, kun en osaa irrottautua töistä, ja painoni alkaa nousta. Mutta eiväthän lääkärit mitään taukoja pidä, kaksi kertaa päivässä syödään, aamulla ja illalla. Illat jumitan väsyneenä sohvalla.

Olen pakolliset kuusi kuukautta keskussairaalassa sisätaudeilla. Ohjaajani ryöpyttää minua siitä, että olen alisuoriutuja enkä perehdy asioihin riittävästi. Minua pelottaa, en pärjää akuuttitilanteissa. Raahaan taas kirjoja mukanani ajatellen meneväni kirjastoon lukemaan työpäivän jälkeen. Saan palvelut suoritettua ja huokaisen helpotuksesta päästessäni takaisin terveyskeskukseen.

Terveyskeskuksessa teen aivan liikaa töitä ja uuvahtelen. En kuitenkaan ole sairauslomilla, vaan äksyilen hoitajille. Rajoja ei ole: jos ompelen vaatteita, ompelen yötä myöten unohtaen syömisenkin. Lykkään kodinhoitotöitä ja asioiden hoitamista. Lasten syntymän myötä perheen metatyön määrä ja kokonaiskuormitus kasvaa hallintani ulottumattomiin. Valmistun kuitenkin erikoislääkäriksi.

Esimies ihmettelee, miksi katson vähemmän potilaita kuin juniorit. Haaveilen, että osaisin antaa yhtä hyvää ohjausta nuoremmilleni kuin olen itse saanut, mutten jaksa perehtyä, en käydä enää ohjaajakoulutuksissakaan, siirtelen asiaa koskevia sähköposteja syrjemmälle. Takeltelen puheissani. Vastaanotollani käy ADHD-aikuinen vuosikontrollissa. Mietiskelen, saisinko itsekin aamutoimet helpommin tehtyä, jos ottaisin yöpöydältä lääkkeen. Vaihdan kaoottisen tuntuisesta vastaanottotyöstä osastolle, joka tuntuu hallittavammalta. Tuntuu, että kaiken aikaa kapenee se, mitä voin tehdä. Tunnen olevani valelääkäri.

Yhteydenpito kavereihin on vai-keaa. Kummitytön kastelahja on kaksi vuotta auton hanskalokerossa. Käyn hitaalla, reagoin liian hitaasti erityislapseni tekemisiin, ja ajaudun välirikkoon lapseni parhaan ystävän äidin kanssa sen vuoksi. Mielialani on maassa. Masennuslääkkeestä on vain tilapäinen apu.

"Kohta tulen leikkimään. Kohta laitan pyykit. Ihan kohta nousen tästä sohvalta."

Kollegaystävä kysyy, voisiko minulla olla ADHD. No voisi kai, se on vain ollut aina sellainen vitsi. "Riikka vaihtaa kolmesti aihetta lauseen aikana välillä hengittämättä. Kaik jättää niinku koira paskas. Suu käy niinku hevonen vetteen paskantais. Ei se mitään kuule, kun se keskittyy." Teen testejä, saan reippaat pisteet. Hakeudun luottamuslääkärille, joka tutkittuaan toteaa, että minulla on ADHD.

Suren menneitä vuosia. Olisin ehkä voinut saada apua jo aiemmin – mutta minä en ollut ylivilkas pienenä, olin vain sosiaalisesti ja motorisesti kömpelö. Pärjäsin koulussa. Olen vakituisessa työssä, lapsuuteni haaveammatissa. Minulla on puoliso ja perhe. Ulospäin on kaikki hyvin, mutta silti tuntuu, että elämäni on ollut yhtä rimpuilua. Tavarat ovat aina hukassa, koti sotkuinen, aikataulut sekaisin, rytmit vaikeita ylläpitää. Olen kroonisesti myöhässä, kroonisesti uuvuksissa, nukun huonosti. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, minulla on rytmihäiriötuntemuksia ja vatsavaivoja, koko elämän ajan vaivannut tunne siitä, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Kuin yrittäisi ahtaa pyöreää palikkaa neliskanttiseen lokeroon.

Lapset menevät kouluun ja päiväkotiin epämääräisissä kamppeissa. Raha valuu sormien välistä. Viralliset paperit toimitan aina myöhässä. Laskut menevät perintätoimistolle, kun en saa maksettua niitä. Kirjaston käyttö on mahdotonta. Mieheni lainaa minulle omalla kortillaan kirjastosta ADHD-aikuisen selviytymisoppaan. Se kertoo minusta. Luen ja itken. Löydän muitakin, jotka ovat päässeet luentomuistiinpanoja lukemalla lääkäreiksi ja taistelleet vuosikaudet hatariksi jääneiden pohjatietojen kanssa. Perustan itsekin vertaistukiryhmän, jotta joku muukin pääsisi onnellisuusmuurin takaa pois.

Aloitan Concertan, ja tuntuu, kuin joku sytyttäisi yläkertaan valot ensimmäistä kertaa. Koti on ensimmäiset viikot todella siisti. Saan asioita tehdyksi ponnistelematta. Jatkuva jukeboksi päässä on hiljaa. Pystyn muodostamaan koherentin lauseen. Neurologini kertoo, että tarkkaavuusjärjestelmä vaikuttaa pikkuaivoissa saakka, ja minulla on todella kehossanikin erilainen olo. Emännänkyhmy katoaa lääkityksen aloituksen jälkeen viikossa, ryhti suoristuu. Iltainen makean syöminen loppuu kuin seinään. Alun hypomaanisuus helpottaa muutamassa viikossa, samalla puran essitalopraamin pois.

Lääketieteen ala sinänsä sopii ADHD-ihmiselle. Opiskelussa itseohjautuvuutta ei juuri vaadita. Opiskeltavat kokonaisuudet ovat pieniä. Myös työ itsessään on pienien laatikoiden täyttämistä: anamneesi, status, suunnitelma, diagnoosit. Lääkärin työssä ADHD-ominaisuuksista on hyötyä. Omat supervoimani ovat intuitio ja herkkyys potilaiden tunteille.

Olen nyt käyttänyt metyylifenidaattia puolisen vuotta. Käytän lisäksi unilääkkeenä melatoniinia ja doksepiinia, joka tehoaa hyvin, kunhan muistan ottaa sen. Lääkitys ei ole vienyt kykyäni innostua ja hyperfokusoitua, mutta se helpottaa asioihin ryhtymistä. Huudan lapsilleni paljon vähemmän, enkä ole enää niin kuormittunut arjessani. Painokin on jokusen kilon pudonnut. Työntekoa on kummasti helpottanut, kun sanat eivät enää vilistä silmissä sairauskertomuksia lukiessa. Ja pystyn hoitamaan yhden potilaan asiat valmiiksi ennen seuraavaan siirtymistä. Alussa lääkettä titratessa annos lipsahti liian isoksi, mikä näkyi ylikeskittymisenä ja asioihin jumittamisena.

Neuropsykiatrisesti oireileville mutta ulkonaisesti hyvin pärjääville aikuisille ei ole tarjolla juurikaan kuntoutusta. Erityisesti me lääkärit tarvitsisimme räätälöityä kuntoutusta omassa ryhmässämme.