ADHD eli aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö

Kliininen oirekuva

ADHD:n ydinoireita ovat pitkäkestoiset ja toimintakykyä haittaavat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden säätelyn vaikeudet sekä impulsiivisuus. Aktiivisuuden säätelyn vaikeus tarkoittaa kyvyttömyyttä säätää omaa aktiivisuutta ja toimintaa tilanteeseen sopivaksi. Tarkkaavuuden säätelyn vaikeus voi ilmetä keskittymisvaikeuksina, häiriöherkkyytenä, yksityiskohtien huomiotta jättämisenä, taipumuksena hukata tavaroita ja lyhytjänteisyytenä. Impulsiivisuus voi ilmetä kärsimättömyytenä ja taipumuksena toimia nopeasti ja harkitsemattomasti. ADHD-diagnoosin edellytyksenä ovat keskittymisen, aktiivisuuden säätelyn ja impulssikontrollin ongelmat, jotka ovat pitkäkestoisia, esiintyvät useissa tilanteissa eivätkä johdu tai selity paremmin muilla häiriöillä. Yliaktiivisuus- ja impulsiivisuusoireet lievittyvät usein nopeammin lapsuudesta nuoruuteen tultaessa. Tarkkaamattomuusoireiden lieveneminen on hitaampaa, ja ne jatkuvat selvästi ylivilkkausoireita useammin aikuisuuteen. ADHD:sta saattaa aikuisuudessa olla merkittävää haittaa yksilöön kohdistuvien vaatimusten lisääntyessä, vaikka diagnoosikriteerit eivät enää täysin täyttyisi.

Esiintymismuodot ja diagnosointi

ADHD:sta voidaan tunnistaa kolme esiintymismuotoa riippuen oireista ja niiden painotuksesta: yhdistetty esiintymismuoto (tarkkaamattomuus ja yliaktiivisuus-impulsiivisuus), pääasiassa tarkkaamaton esiintymismuoto tai pääasiassa yliaktiivinen tai impulsiivinen esiintymismuoto. Diagnostiseen arvioon tarvitaan mahdollisimman kattavasti tietoa oireiden esiintymisestä ja toimintakyvystä eri tilanteissa sekä psyykkisestä ja fyysisestä terveydentilasta, kehityshistoriasta ja elämäntilanteesta. Olennaista on varmistaa diagnoosikriteerien täyttyminen ja arvioida mahdollisia samanaikaisia häiriöitä sekä erotusdiagnostisia vaihtoehtoja (esimerkiksi oppimisvaikeudet, ahdistuneisuushäiriöt ja mielialahäiriöt, käytössä olevat lääkkeet ja niiden haittavaikutukset, päihteet sekä psykososiaaliset stressitekijät). Diagnoosikriteerit soveltuvat huonosti aikuisille. ICD-tautiluokituksen kriteerit ovat esimerkiksi oireiden määrän ja alkamisiän osalta tiukemmat kuin DSM-tautiluokituksen kriteerit, mutta DSM-5-kriteerit saattavat suurentaa ADHD:n esiintyvyyttä aikuisilla. Epäily ADHD:sta voi herätä aikuisella itsellään, hänen läheisillään, työpaikalla tai perusterveydenhuollossa, esimerkiksi opiskelu- tai työterveyshuollossa. ADHD-oireet vähenevät tai väistyvät usein iän karttuessa. Tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen ongelmat ovat oireista pysyvimpiä.

Hoito

ADHD:n hoidon tavoitteena on lievittää ADHD-oireiden aiheuttamaa haittaa ja parantaa toimintakykyä. Hoitamattomana ADHD voi haitata opintoja ja työllistymistä ja suurentaa psykiatristen häiriöiden, syrjäytymisen ja päihteiden käytön riskiä. ADHD:n hoito on monimuotoista, ja siihen kuuluu lääkevaihtoehtojen lisäksi lääkkeettömiä hoitomuotoja, muun muassa psykoedukaatio sekä erilaiset yksilölliset tukitoimet. Lääkkeen valinnassa tulee ottaa huomioon oireiden esiintyminen eri tilanteissa ja eri vuorokaudenaikoina ja mahdolliset muut samanaikaiset ongelmat. ADHD-oireiset ovat tapaturma-alttiita, ja heillä on suurentunut riski joutua vaaratilanteisiin. Impulsiivisuus ilmenee tapaturma-alttiutena myös nuoruus- ja aikuisiässä, jolloin se näkyy erityisesti liikenteessä sääntörikkomuksina ja suurentuneena onnettomuusalttiutena.

Olisi hyvä pyrkiä siihen, että työterveyshuolto osallistuisi ADHD-oireista johtuvien työssä ilmenevien vaikeuksien ratkaisemiseen. Lisäksi olisi tärkeää, että ADHD-diagnoosin tekevällä ja mahdollisen lääkityksen aloittavalla lääkärillä on mahdollisuus konsultoida nimettyä erikoislääkäriä.

Teksti pohjautuu ADHD:n Käypä hoito -suositukseen, jonka on laatinut Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Lastenneurologinen yhdistys ry:n, Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen ja Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen asettama työryhmä 4.4.2019.