Professorin iloja ja murheita

Kulunut korona-aika on ollut ihan parasta ja tuotteliainta tutkimuksen näkökulmasta. Jo nyt Turun yliopistosta on valmistunut kaksi väitöskirjaa kuluvan vuoden aikana työterveyshuollon oppiaineesta, ja lisää on tulossa. Jää nähtäväksi, ehtiikö joku nyt esitarkastusvaiheessa olevista valmiiksi ennen vuodenvaihdetta, mutta joka tapauksessa akateemisia juhlia on tiedossa ennen kuin lukuvuosi päättyy.

Työrauha on ollut kirjoittamisen kannalta ihanteellinen. Kokouksia ja matkoja ei ole juuri ollenkaan ja vähäinen opetusvelvollisuus hoituu sutjakkaasti etänä. Työterveyshuollon erikoislääkäreitä valmistuu tänä vuonna ehkä ennätysmäärä, ja kollegoja on erikoisalallemme pyrkimässä myös ennätyksellisen paljon.

Siitä pääsemmekin niihin murheisiin. Ei ole mukavaa joutua karsimaan erikoisalallemme pyrkiviä nuoria kollegoja, joilla on monilla kirkas visio ja motivaatio alalle, monilla jo reilusti työkokemustakin. Nykyinen järjestelmä tuntuu epäreilulta aikaisempaan verrattuna. Mutta minkäs teet! Parhaimmille hylätyille voin vain sanoa, että tervetuloa yrittämään uudelleen – vuoden kuluttua. Siinä ajassa saattaa hakijan mieli muuttua, mikä on erikoisalamme kannalta harmillista.

Toinen huolen aihe on perusopetuksen kasvavat sisäänottomäärät. Turun osalta tämä tarkoittaa lääkikseen tulevien määrän nousua 120:sta 150:n opiskelijaan. Klinikassa alkavat seinät tulla vastaan, eikä pienryhmäopetuksessa voi puhua enää kovin pienistä ryhmistä. Kliinisten alojen professorikollegat ovat syystäkin huolissaan toimenpideopetuksen tasosta. Nyt jo on pulaa tietyistä materiaaleista, kuten ommelaineista, koska rahoitus on ennätyksellisen niukkaa. Voi olla, että näemme vielä YT-neuvottelut Turussakin ennen kuin jäät lähtevät Koillisväylältä.

Suurin murheeni on myös kestävin huolenaihe. Työterveyshuollon erikoistuvat lääkärit ja valmiit erikoislääkärit eivät ole kiinnostuneita tekemään oman alamme tutkimustyötä. Oppiaineessamme on kymmenkunta väitöskirjaa valmistelevaa jatko-opiskelijaa, mutta vain kaksi heistä on työterveyslääkäreitä.

Aloittaessani professorina Turun yliopistossa ensimmäisenä työterveyshuollon kokoaikaisena professorina olin tutkimustyön jatkuvuuden suhteen hyvin toiveikas. Enää en ole. Meillä on kyllä muutama dosentti, mutta he eivät ole valmiita erikoislääkäreitä, eikä kenelläkään heistä ei ole omaa aktiivia tutkijaryhmää. Jälkikasvu yksinkertaisesti puuttuu. Yliopiston johdon näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, ettei työterveyshuollon professuurin jatkaminen ole ollenkaan itsestään selvää riippumatta siitä, kuinka monta artikkelia tai väitöskirjaa ehdimme tuottamaan ennen virkakauteni päättymistä. Nyt jo on lausuttu ääneen vaihtoehto työterveyshuollon professuurin lakkauttamisesta, muuttamisesta osa-aikaiseksi tai tenure track -toimeksi. Koska raha ilmeisesti tämänkin asian ratkaisee, kannattaa nyt jo mahdollisen seuraajani miettiä, mistä palkkarahansa anoo, jos yliopistotyöhön haluaa. Tutkimusaiheista ja -materiaaleista ei ole pulaa.