Tavallinen työterveyslääkäri

Olen tavallinen työterveyslääkäri. En vaikuta missään yhteiskunnallisessa elimessä eli taidan siinä mielessä olla siis elinkelvoton. Oikeammin sanottuna olen kuitenkin vain liian laiska ja mukavuudenhaluinen.

Työterveyslääkärinä olen näköalapaikalta päässyt näkemään työelämän muuttumisen oman urani aikana. Yritykset elävät kvartaalitalouden timantinkovassa maailmassa, johtajuus on monessa paikassa hukassa ja työntekijöitä uhrataan tulospaineiden alttarille. Muutoksia tapahtuu jatkuvana virtana. Kun edellisestä organisaatiomuutoksesta ollaan nipin napin selvitty, niin uusi johtaja suunnittelee jo omaa sormenjälkeään, visiotaan ja strategiaansa pätevöittääkseen olemassaolonsa.

On surullista, että monissa paikoissa työntekijöiden hyvinvointia ei nähdä yhtiön tärkeimpänä voimavarana; hyvinvoiva työntekijä on tuottava, lojaali ja parasta mainosta yhtiölle myös ulospäin.

Johtajatkin tarvitsevat paljon tukea, monet ovat ahtaassa tilassa puun ja kuoren välissä. He voivat joutua toteuttamaan asioita, joihin oma sydän ei ehkä taipuisi mutta kasvoton konserni pakottaa taipumaan, jotta työpaikka säilyy.

Monet työntekijät joutuvat turvautumaan mielialalääkkeisiin jaksaakseen nykytyössään. Toisaalta olen ajatellut, että se on varmasti osin evoluution hitaudesta johtuvaa. Jos ajatellaan aikaa vaikka kolmekymmentä vuotta taaksepäin oli informaation tulva aivan eri tasolla kuin nykyään. Silloin oli lankapuhelimet ja faxit, informaatio tuli lappusilla lokeroon tai jaettiin työpöydille. Informaatio kulki tiedotustilaisuuksissa, aamupalavereissa. Tänään informaation liikkuminen on mahdollista nanosekunnissa, ja se hukkuu eri kanavista puskevaan bittitulvaan. Ihmisen aivot muovautuvat hitaasti. Nykyisen homo sapiensin aivot eivät keskimäärin ole tottuneet ottamaan vastaan tätä määrää informaatiota mitä nykyelämä tuuttaa sisään. Välittäjäaineet eivät riitä enää bensiiniksi, reseptorit huutavat hädissään nälkäänsä ja ihminen uupuu pitkään jatkuneen stressin alla. Puhuminen yksin ei nosta välittäjäaineita, kainalosauvaksi tarvitaan usein myös lääke. Siinä ei ole mitään mystiikkaa eikä mitään hävettävää. Hävettävää on siinä, että työelämä on niin kovaa, että siinä monet eivät pärjää ilman lääkettä, työuupumus kolkuttelee tehotalouden rakenteissa kuin kuolemankello hirsitalossa.

Irtisanoutumisen vaikeus on myös asia, johon törmää toistuvasti työterveyslääkärinä. Pitkä karenssiaika aiheuttaa sen, että ihmiset roikkuvat nääntyneinä sellaisissa työpaikoissa, jotka eivät alkuunkaan tue heidän hyvinvointiaan. Työantajat eivät voi sanoa irti työntekijää, vaikka tämä toivoisikin niin, koska lakipykäliin kompastuminen tekee tämän vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Kaikki osapuolet, työterveyshuolto mukaan lukien, kiertävät dilemmaa päättymättömän sairauslomien, työterveysneuvotteluiden, uupumuksen ja eurojen piirittämän kehän ympärillä.

Oma työni on välillä raskasta, mutta palkitsevuus on vienyt aina voiton kuitenkin. Potilaat ovat pääsääntöisesti mukavia, ja firmojen kanssa on hyvä tehdä yhteistyötä silloin, kun tulee asiantuntijana kuulluksi. Olen nähnyt onneksi paljon myös hyviä toimivia yrityksiä, upeita johtajia, välittämistä, tyytyväisiä työntekijöitä.

Rivilääkärinä voin vaikuttaa ruohonjuuritasolta käsin ja kuunnella työntekijää ja työnantajaa sillä tärkeimmällä elimellä: sydämellä.