Työterveyshuollon sairaanhoito osaksi SOTE-uudistusta

Työterveyshuollon sairaanhoito herättää yleisessä keskustelussa vääriä mielikuvia, sillä sitä pidetään ohituskaistana nopeaan hoitoon pääsyyn ja usein ainoana asiana, mitä työterveyshuollossa tehdään. Lisäksi ongelmana on pidetty monikanavaista rahoitusmallia. Useat poliitikot ovat vakuuttaneet, että hyvin toimivaan työterveyshuoltoon ei puututa. SOTE-uudistuksessa työterveyshuollon rooli on jäänyt siksi kokonaisuutena sivuosaan.

Yksinkertaisinta olisi lopettaa sairaanhoito Kelan korvaamana toimintana kokonaan. Sen sijaan työterveysyksiköille taattaisiin mahdollisuus tarjota sairaanhoitoa soten ostopalveluna sisältäen kaikki tarvittavat laboratorio- ja kuvantamispalvelut ja saman hintaisina kuin sote-terveyskeskuksen reaaliset laskennalliset kustannukset olisivat samasta toiminnasta. Olen kuullut esitettävän, että todellisten kustannusten laskeminen eli hinnoittelu olisi vaikeaa. Jos työterveyshuolto saisi sairaanhoidon toimimaan tuottavasti, pelätään voittojen valuvan osakkeen omistajille. Pikemmin kannattaisi miettiä, miksi sote-terveyskeskuksen toimintaa ei pystytä tehostamaan samalle tasolle, jolla työterveysyksiköt toimivat.

Vuosittain työterveyshuollossa on 4,3 miljoonaa sairaanhoitokäyntiä, 6,4 miljoonaa laboratoriotutkimusta ja 450 000 kuvantamistutkimusta. Sairaanhoidon kokonaiskustannukset ovat 450 miljoonaa euroa vuodessa (Kelan työterveystilasto, 2021).

Tällä hetkellä työterveyshuollon sairaanhoitosopimusten ongelmana on sairaanhoidon kirjavuus. Työnantajat ovat supistaneet viime vuosina sairaanhoitoa, koska lainsäädännön mukaan Kela määrittää työntekijäkohtaisen kattokorvauksen. Rajoituksella on haluttu muuttaa painopistettä ehkäisevään työterveyshuoltoon. Se on johtanut yritykset hankkimaan sairauskuluvakuutuksia työntekijöilleen.

Siirretään koko sairaanhoito maakunnan eli hyvinvointialueen kustannettavaksi. Silloin kaikilla olisi tasavertaiset palvelut riippumatta siitä, missä henkilö olisi työssä. Työterveyshuollon sairaanhoitokäynnistä perittäisiin samat käyntimaksut kuin terveyskeskuksessa. Pitkäaikaissairauksien hoito ja seuranta onnistuisi hyvin työterveysyksiköissä, kuten tähänkin asti. Lisäksi monet yksityiset lääkärikeskukset tarjoavat eri erikoisalojen lääkäreiden konsultaatiopalveluja, mikä nopeuttaisi hoidon aloittamista ja vähentäisi tarvetta lähettää asiakas sairaalaan poliklinikalle.

Työterveysyksiköt pystyvät nykyisellä kapasiteetillaan huolehtimaan yritystensä sairaanhoidosta kilpailemalla palveluiden tehokkuudella ja laadulla. Samalla terve kilpailu ja vertailu kannustaisi sote-terveyskeskuksia kehittämään palvelujaan.

Työterveyshuolto hoitaisi jatkossa lakisääteisen työterveyshuollon palvelut (I-korvausluokka) ja ne maksasi työnantaja. Työnantajan työtulovakuutusmaksu säilyisi ennallaan. Koko työntekijäkohtaisen enimmäissumman voisi käyttää ehkäisevän työterveyshuollon kustannuksiin.

Kiinteä yhteistyö maksajan ja työterveyshuollon välillä tehostaisi tiedonkulkua sekä muiden perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yksiköiden välillä. Samalla työkykyyn vaikuttavien ja pitkien sairauslomien määrääminen ohjattaisiin työterveyshuoltoon. Sairaustiedot ovat tärkeitä myös ehkäisevän toiminnan parantamisessa. Työterveyshuolto on ollut nykyään maksutonta työntekijöille, mutta sairaudenhoito ei ole muuallakaan toteutettuna ilmaista. Jos sote-keskukset eivät perisi käyntimaksuja, niitä ei perittäisi työterveyshuollossakaan.

Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu Mediuutisissa ja julkaistaan Mediuutisten luvalla.