Kymmenen vuotta Seuriksella

Muistan hyvin sen päivän, kun 55-vuotiaan naisen tarmolla tähyilin HR-päällikön kanssa tulevaisuuteen: kymmenen vuoden tilaisuus työskennellä Suomen Kansallisoopperan ja -baletin työterveyslääkärinä seuraten lukemattomia talon tapahtumia ja niiden suhdetta työntekijöitten terveyteen. Pieni, mutta toisinaan kovasti merkittävä vastuutehtävä. Vähän kuin valotyöntekijän työ näyttämön katonrajassa Seuriksella.

Seuris on Oopperan päänäyttämön katonrajassa sijaitseva valo-osaston työpiste, jonne oopperan näyttämömies kiipeää useita portaita ja kapeita siltoja seuraillen. Varsinainen työpiste on mukava, säädettävä nojatuoli, jonka vasemmalla puolella on teline esitettävän oopperan tai baletin nuotteja varten – ei siellä ihan pianopartituurista nuotteja seurata, vaikka se olisi varmasti antoisaa. Nuotit ovat kertomus näytöksen kulusta ja siihen liittyvistä näyttämön toimenpiteistä, kuten esirippu ylös, esirippu alas, kattokruunu alas, taustamaisema sivulle, leijaileva ballerina koholle, leijaileva ballerina liikkeelle.

Seurislaisella ei ole isoja tehtäviä, mutta juuri pienet tehtävät oopperamaailmassa ovat usein niitä henkeäsalpaavimpia. Komean tenorin laulaessa menettämästään kaunottaresta, syvimmän surun tunteen kohotessa orkesterin soittimista, sammuu kynttilä murtuneen tenorin edessä vanhalla pöydällä. Liekin sammuessa ja hennon savujanan noustessa kiemurtelevana yläilmoihin sytyttää Seuriksen työntekijä lamppunsa. Valo seuraa häviävää savujanaa sekunnin, kahden ajan, syventäen samalla kuvausta elämän tuskan matkasta kuoleman rajan toiselle puolelle. – Yleisö on hiirenhiljaa, ja loppuaplodit alkavat vasta sekuntien jälkeen, yhdestä käsien läpäytyksestä. Tuntuu kuin olisi hetki kosketettu ikuisuutta. Ihmiset yleisössä ovat irtaantuneet hetkeksi arkensa raskaista kahleista ja saaneet uskoa johonkin, joka kantaa elämää enemmän kuin meidän oma touhuamisemme.

Mutta siis Seuriksella tehtävä on ohjata valonsäteet sammuvaan kynttilään käsivoimin – se on kunniatehtävä.

Olen nähnyt kymmenen vuoden aikana työterveyden Seurikselta paljon muutakin. Näytösten ulkopuolella työhuoneeni on ollut maakerroksen eteläpäädyssä terveysaseman tiloissa. Olen seurannut ooppera- ja balettiväen terveyttä. Isosta kaapistani ja arkistoistani olen jakanut monenlaisia reseptejä ja elämänohjeita. Ensi-iltoja ennen on ollut aina hiljaisinta. Mutta ensi-illan jälkeen oven takana on usein ollut jono. Ompelijan peukalo on kipeä kiivaasta tytyjen ompelusta. Lavastamossa on joku sahannut etusormeen. Maalaamon takkuileva ilmastointi on aiheuttanut päänsärkyä. Harjoittava balettimestari on vaatinut nopeampia tempoja ja suurempaa fortissimoa aamun balettitunnilla, niin että pianistin käsiä väsyttää enemmän kuin koskaan. Ballerina on harjoitellut niin intensiivisesti, että on unohtanut ruokataukonsa. Pukuhuollon pesukone on hajonnut. Kampaamossa on taas ollut ruuhka ja jaksaminen koetteella.

Tenorin ääni on paineessa ensi-illan ison roolin jälkeen. Kuorolaisen nilkka on kipeä hankalan esiintymiskengän jäljiltä. Viulistin olkapää on arka. Sellisti on uupunut orkesterin metelistä. Joku nukkuu huonosti. Toisella tinnittää korvassa.

Jos kysyt, miten oopperalla sairastetaan: oopperalla sairastetaan kuten muuallakin. Jollain on verenpainetauti, toisella korkea kolesteroli. Yhdellä kipuilee selkä, toisella olkapää, kyynärpää, ranne, käsien pikkunivelet. Ahkerasti käydään hakemassa kuntoiluohjeita, ja täytyy sanoa, että ahkerasti kuntoillaankin. Välillä lihotaan, ja välillä laihdutaan. Terapiaankin nykyään hyvin pääsee. Ainakin työpsykologin vastaanotolle. Itsekin olen välillä käynyt, ja hyvää on tehnyt.

Oopperalaiset ovat työhönsä motivoituneita. Ei, se on liian mieto ilmaisu. Oopperalaiset rakastavat työtään ja työyhteisöään. Vaikka välillä räiskyy teoksen valmistuessa erilaisten näkemysten törmäillessä, lopputulos, valmistuva teos, kuin synnytetty lapsi, luo kaikkialle sellaisen ilon, että erimielisyydet unohtuvat. Se, mikä jää hankaamaan, työstetään yhdessä loppuun.

Ja sitten se hetki, kun ooppera loppuu. Hetki materian kahleista irrallaan. Hetki näkymätöntä, jotain hyvää koskettaen. Laulajat kumartavat lavalla. Orkesterin jäsenet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Kapellimestari uhkuu ylpeyttä. Työsuojelupäällikön olemus sivuparvella rentoutuu. Viestintäpäällikkö hymyilee. Tekninen johtaja hymyilee, HR-päällikkö taputtaa iloisena, talouspäällikkö myhäilee tyytyväisenä, taiteellinen johtaja on noussut seisomaan. Pääjohtajan silmäkulmassa voin nähdä ilonkyyneleen. Onnistunut ilta!

Aivan hurjan ihanaa, ajattelen ja komuan ylös Seuriksen tuolista. Keskittyneesti siltoja ja portaita pitkin lavan reunalle.

Se oli viimeinen työkomennukseni. Työsopimukseni loppuu kymmenen vuoden seurannan jälkeen. Katselen tyhjenevää yleisötilaa. Siirryn lavan reunalle, pois tieltä, kun näytäntötyöntekijät aloittavat kulissien purkamisen. Yksi jos toinen moikkaa.

Hienot kymmenen vuotta, ajattelen. Kiitos, kun olen saanut jakaa ne kanssanne!