Kuka on työterveyslääkäri?

Hieraisin silmiäni lukiessani hiljattain sähköpostin, jossa lääkäri esitteli omaavansa työterveyshuollon erityispätevyyden. Lääkäriliitto myöntää erityispätevyyksiä. Lääkäreillä on mahdollisuus suorittaa erityispätevyys niillä osaamisalueilla, jotka liitto on hyväksynyt erityispätevyysjärjestelmään. Erityispätevyyksistä suurin osa on monialaisia, ja niitä on mahdollisuus suorittaa monen erikoislääkäritutkinnon pohjalta. Työterveyshuollon erityispätevyyttä ei kuitenkaan ole olemassa.

Sen sijaan työterveyshuolto on yksi maamme 50:stä lääketieteen erikoisalasta. Lain ja asetuksen mukaan työterveyshuollossa päätoimisesti työskentelevän lääkärin pitää olla työterveyshuollon erikoislääkäri – muutamin poikkeuksin, jotka aiheuttavat hämmennystä. Alussa mainitsemassani tapauksessakin kyse oli siitä, että kyseinen lääkäri oli käynyt Työterveyslaitoksen 15 opintopisteen työterveyshuoltoon pätevöittävän koulutuksen, jonka hän mielsi erityispätevyydeksi. Nimikkeiden huolimaton käyttö aiheuttaa kysymyksiä niin kollegoissa kuin potilaissakin.

Työterveyslääkäri-nimikkeen käyttö nousee säännöllisin väliajoin keskusteluun. Viimeksi tämän vuoden keväällä siitä keskusteltiin STM:n työterveyshuollon neuvottelukunnan työterveyshuolto-jaostossa ja sitä ennen Lääkäriliiton työterveyslääkärit-alaosastossa. Jo 11 vuotta sitten Suomen Työterveyslääkäriyhdistys, Suomen Työterveyshoitajaliitto ja Suomen Lääkäriliiton työterveyslääkärit-alaosasto teki ehdotuksen STM:lle työterveyshuollon ammattilaisten nimikkeiden käytöstä. Ehdotuksessa esitettiin silloin muun muassa, että työterveyslääkäriksi voisivat kutsua itseään työterveyshuollon erikoislääkärit, siirtymäsääntöjen mukaan pätevät lääkärit, työterveyshuoltoon aktiivisesti erikoistuvat lääkärit, kun heillä on yritysasiakasvastuu sekä osa-aikaiset (alle 20 h/viikko), työterveyshuollossa työskentelevät lääkärit, joilla on pätevöittävä lisäkoulutus ja yritysasiakasvastuu.

Tällä hetkellä tahtotila näyttäisi olevan, että tuotakin ehdotusta voitaisiin tarkastella kriittisesti ja tiukentaa pätevyysvaatimuksia. Tämä olisi linjassa muiden lääketieteen erikoisalojen kanssa. Pitäähän lastenlääkäriksikin itseään nimittävän olla lastentautien erikoislääkäri. Onko enää perusteltua rinnastaa 15 opintopisteen kurssi yliopiston 5–6 vuoden erikoistumiskoulutukseen? Ei ole mitään toista erikoisalaa, jossa olisi vastaava tilanne. Ei kai viikoittainen työaika voi määritellä pätevyysvaatimuksia vaan työtehtävien vaatimukset. Olisiko niin, että työterveyshuollon pätevöittävä koulutus pätevöittäisikin jatkossa vain työterveyshuollon sairaanhoitotehtäviin?

Tälle löytyy hyviä perusteita, koska työterveyslääkärin osaamisvaatimukset ovat nykyisin varsin laajat. Hyvä kysymys sen sijaan on, onko meillä tarpeeksi työterveyshuollon erikoislääkäreitä, varsinkin kun koulutuspaikkamääristä päättäjät ovat tarpeesta eri mieltä kuin alalla toimivat. Riittävän pitkällä siirtymäkaudella muutos voisi olla mahdollinen. Toinen kysymys on, riittäisikö jatkossakin työterveyshuollon moniammatilliseen pätevöittävään koulutukseen riittävästi lääkäriosallistujia. Toistaiseksi työterveyshuollon sairaanhoito on ollut varsin houkutteleva tehtävä, ja moni kokenut yleislääkäri onkin löytänyt sieltä paikkansa. Jos he kaikki kävisivät työterveyshuollon pätevöittävän kurssin, he olisivat entistä arvokkaampi voimavara työterveyslääkäreille.

Työterveyshuollon erikoislääkärikoulutusta on kehitetty kaikkien yliopistojen yhteistyönä jo pitkään. Yhteinen virtuaaliyliopisto täyttää ensi vuonna jo 20 vuotta. Laadukas erikoislääkärikoulutus on erikoisalamme kulmakivi, josta haluamme pitää kiinni, emmekä halua, että kuka tahansa voi kutsua itseään työterveyslääkäriksi.