Antaa kaikkien kukkia vaan

Aina silloin tällöin vastaanotolle astelee taiteilija. Ulkoisesti hän voi näyttää myyjältä, opettajalta, toimittajalta tai postinjakajalta, mutta kun hän alkaa puhua, mielenkiintoni herää. Tapa, miten hän lähestyy aihetta, miten asettelee sanansa ja miten hahmottaa maailmaa, on erityinen. Kohtaamisessa on jotain viipyilevää ja kiireetöntä, analyyttistä ja odottamatonta. Vaikka vastaanoton syy olisi kipeä polvi tai piinaava ahdistus, keskustelu ajautuu kuin itsestään harrastuksiksi jääneisiin toteutumattomiin unelmiin. Näistä kohtaamisista jää aina sekä ihaileva että haikea olo: upeita suuruuksia, joiden taiteilijasuunnitelmat tuskin tulevat toteutumaan joko ailahtelevan mielen, itseluottamuksen puutteen, taloudellisten realiteettien tai vain epäreilun kohtalon vuoksi. Kaduttaa myös, kuinka helposti nämä ihmiset tulevat ohitetuiksi, torjutuiksi ja unohdetuiksi.

Nämä pienet suuret taiteilijat tulivat jälleen kerran mieleeni käydessäni keväällä Sinebrychoffin taidemuseossa Linné ja pieni pala paratiisia -näyttelyssä. Näyttelyn pääosassa olivat ne iänikuiset kukka-asetelmat, joille yleensä uhraa vain nopean vilkaisun – vain sen pituisen, että ymmärtää siirtyä laadukkaamman taiteen ääreen. Kun kliseinen asetelma nostetaankin korokkeelle, huomaa sen kauneuden. Ja havahtuu, että kyse ei olekaan pelkästä estetiikasta vaan myös piilotetusta sanomasta, joka vuosisatojen saatossa on hämärtynyt nykyihmiselle vieraaksi mutta joka kuitenkin on siinä silmien edessä.

Usein ajattelen, että pienyritykset ovat kuin työterveyshuollon pieniä taiteilijoita tai unohdettuja kukkatauluja – merkityksellisiä, mutta helposti sivuutettavia. Kaikki ne lukemattomat innovatiiviset pikkupajat ja konttorit, jotka taloudellisten paineiden alla sinnitellen työllistävät sankoin joukoin suomalaisia, ovat yhteiskunnallisestikin arvioiden keskeisiä toimijoita. Työterveyshuollossa nämä yritykset lakisääteisine sopimuksineen ja tarkan euron asenteineen eivät kuitenkaan ole halutuimpia yhteistyökumppaneita. Ja aika usein tunne on molemminpuolinen: asiat ratkaistaan työpaikoilla, ja työterveyshuolto tuntuu vain turhalta menoerältä. On ymmärrettävää, että työntekijöiden sairaanhoidostakaan ei ehkä haluta maksaa.

Kuitenkin pienissäkin yrityksissä on työyhteisö- ja työkykyongelmia, joissa työterveyshuolto voisi olla avuksi, vaikka sairaanhoitosopimusta ei olisikaan. Hämmentävän usein yritykset eivät edes tiedä, että myös lakisääteinen sopimus mahdollistaa matalan kynnyksen avun ja että lakisääteinen sopimus on jo itsessään varsin kattava. Työkyvyn hallinnan, seurannan ja varhaisen tuen malli sovitaan yhdessä työnantajan kanssa, ja se voidaan räätälöidä yksilöllisesti yrityksen toiveiden ja tarpeiden mukaiseksi – hyvinkin kattavasti työkyvyn tutkimukset, arviot ja seurannat käsittävistä tukitoimista aivan minimiin.

Käytännössä työterveyshuollot itsekään eivät tule ehdottaneeksi yritykselle räätälöityjä lakisääteisiä sopimuksia, vaan toimintasuunnitelmaan tulee helposti liitettyä aina samanlainen työkyvyn tuen malli asiaa enempää yrityksen kanssa pohtimatta. Työkyvyn tuen mallin yrityskohtainen joustavuus yhdistettynä kohtuullisiin työterveyshuollon kustannuksiin voisi olla osa pienyritysten työterveyshuolto-ongelmien ratkaisua.

Kukkataulut on jo nostettu parrasvaloihin kaikkien odotusten vastaisesti. Onko seuraavaksi pienyritysten, lakisääteisten sopimusten ja yrityskohtaisesti joustavan työkyvyn tuen vuoro?