Mielenterveyden tukemisen vaikuttavuus työterveyshuollossa

Mielenterveyshäiriöiden aiheuttama rasitus

Mielenterveyden häiriöt heikentävät arjesta selviytymistä ja työelämään osallistumista ja lyhentävät eliniänodotetta. Ne aiheuttavat yhteiskunnalle merkittäviä menetyksiä työvoiman ennenaikaisena poistumana ja sairauspoissaoloina. Mielenterveyden sairaudet ovatkin tuki- ja liikuntaelinsairauksien ohella yleisin työkykyä heikentävä sairausryhmä Suomessa. Niistä johtuu noin puolet kaikista työterveyskäynneistä ja aiheutuu yli 70 prosenttia kustannuksista. Vuonna 2019 mielenterveyshäiriöt nousivat ensimmäistä kertaa tuki- ja liikuntaelinsairauksien ohi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen yleisimpänä syynä lisääntyen erityisesti nuorilla. Sekä työterveyshuollolla että yhteiskunnalla on siten selkeä insentiivi kehittää mielenterveyshoidon vaikuttavuutta.

Mielenterveyttä tukeva preventio työterveyshuollossa

Mitä aiemmin mielenterveyden ongelmiin pystytään puuttumaan, sitä kevyemmillä ja halvemmilla palveluilla selvitään ja sitä enemmän vältetään inhimillistä kärsimystä.

Työterveyshuollon palveluntarjoajilla on pitkät perinteet preventiivisen terveydenhuollon tuottamisesta yhdessä työnantajien kanssa. Pysyvän muutoksen aikaansaamiseksi ennaltaehkäisevä työ tulisi nähdä osana johtamista, työkulttuuria ja työyhteisöä. Siksi myös Työterveyslaitos ja työeläkevakuuttajat tekevät aktiivista työtä työkykyä ylläpitävien toimintamallien kehittämiseksi. Esimerkiksi Työelämän mielenterveysohjelmassa on rakennettu dialogisia yhteistyömalleja työterveydenhuollon ja työpaikkojen välisen prevention tukemiseksi. Lisäksi ohjelmaan kuuluu suoraan työyhteisöjen käyttöön suunnattuja, tutkimukseen perustuvia työkaluja mielen hyvinvoinnin ylläpitämiseen työpaikoilla. Mallin kehittämisessä mukana olleet työpaikat ja työterveyshuollon edustajat ovat kokeneet mielenterveysohjelman hyödylliseksi. Vaikuttavuuden arvioimiseksi tarvitaan kuitenkin pidempiaikaista seurantaa.

Mielenterveyden mittaaminen ja arkivaikuttavuus

Vaikuttavuuden todentamiseksi interventioita pitää pystyä mittaamaan. Työterveyshuollossa on esimerkiksi keskitytty perinteisesti tarkastelemaan selkeästi havaittavia muutoksia, kuten työtapaturmia, sairauspoissaoloja ja ennenaikaista eläköitymistä. Näistä indikaattoreista tietoa voidaan kerätä strukturoidusti ja järjestelmällisesti, mutta ongelmana on, että ne kertovat ennemminkin vaikuttavuuden puutteesta kuin vaikuttavuudesta.

Hoidollisten interventioiden vaikuttavuutta mitataan tyypillisesti kontrolloitujen kokeiden avulla, ja niitä hyödynnetään laajassa mittakaavassa esimerkiksi lääkkeiden ja toimenpiteiden Kela-korvattavuuden määrittelyssä. Toisinaan kontrolloitujen kokeiden vaatimukset ovat kuitenkin liian tiukkoja tai todelliset tilanteet, joissa testattuja interventioita sovelletaan, ovat sen verran kaukana koeasetelmista, että on tarkoituksenmukaisempaa tarkastella vaikuttavuutta osana päivittäistä toimintaa. Tässä arkivaikuttavuudeksi kutsutussa lähestymistavassa hyödynnetään koeasetelmien avulla saatujen tieteellisten vaikuttavuusarviointien lisäksi kliinikoiden asiantuntemusta, huolella valittuja laatuindikaattoreita ja yksiköiden välistä vertailua. Arkivaikuttavuuden mittaamisessa järjestelmällinen dokumentointi on erityisen olennaista, jotta tulokset ovat luotettavia ja vertailtavia. Lähestymistavan perimmäisenä tavoitteena on tuottaa mahdollisimman paljon terveyttä niin, että potilaiden kokemat haitat ovat mahdollisimman pieniä kustannusten pysyessä kohtuullisina. Arkivaikuttavuus on myös keino lähestyä priorisointia hoidon saatavuuden ja koko hoitoketjun, ei vain yksittäisten toimenpiteiden hyödyn näkökulmasta.

Arkivaikuttavuus on käyttökelpoinen tapa lähestyä mielenterveysongelmien vaikuttavuuden mittaamista työterveyshuollossa etenkin, jos niihin halutaan puuttua mahdollisimman varhain. Tutkimusten perusteella yksi laajalle joukolle sovellettavista indikaattoreista olisi koettu työkyky: koetun työkyvyn heikkeneminen on yhteydessä sairauspoissaoloihin ja sitä kautta työterveyshuollon kustannuksiin. Lisäksi työkyvyttömyyttä ennustavat mittarit on jo mahdollista ottaa käyttöön, sillä näitä ennustavat tekijät tunnetaan jo mainiosti. Näiden mittarien kansallisesti järjestelmällinen hyödyntäminen tarjoaisi mahdollisuuden tasa-arvoiseen priorisointiin niin, että preventiivisiä resursseja kohdistettaisiin erityisesti riskiryhmään kuuluviin. Resurssien kohdentuessa kansallisesti samojen periaatteiden mukaisesti lisääntyvät mahdollisuudet myös tarkastella vaikuttavia menetelmiä arkivaikuttavuuden näkökulmasta hyödyntäen muun muassa vertaisarviontia, joka ei edellytä tarkkaa tuntemusta vaikuttavasta interventiosta.