Melun arviointi työpaikalla

Melun arviointi ja mittaus

Melua voidaan arvioida tai mitata. Arviointi tarkoittaa sitä, että äänitasona käytetään ilmoitettua tasoa, joka toimitetaan laitteen mukana. Altistumisaika selvitetään muilla keinoin. Tämä toimii, jos yksi kone on pääasiallinen altistaja. Näin on usein prosessiteollisuudessa tai jos oma työkalu on merkittävin altistaja.

Melun mittaamiseen tarvitaan asianmukainen mittari. Niitä on kahta tyyppiä: äänitasomittarit ja meluannosmittarit. Mittauksia varten tarvitaan molempia. Mittareita hankittaessa pitää huomioida mittarin tarkkuusluokka tai mittarin mittausalue, taajuusalue ja aikavakiot. Halpojen mittareiden avulla tehtävät mittaukset eivät aina ole luotettavia.

Ammattikäytön äänitasomittareissa minimivaatimus on luokan 2 äänitasomittari. Ne ovat tarkkuudeltaan ja toiminnoiltaan riittäviä useimpiin tehtäviin. Lisäksi niissä on vähemmän asetuksia ja parametrejä, joten niiden asettaminen oikeaan asentoon on helpompaa. Käytännössä A-painotettu äänitaso Slow-aikavakiolla, C-painotettu piikkitaso sekä ekvivalenttitaso ovat riittävät. Kun melutaso työpisteessä on jokseenkin vakio, riittää yleensä A-painotettu melutaso melualtistuksen arvioimiseksi. Lisäksi on selvitettävä työntekijän altistuminen melulle eri työpisteissä työpäivän aikana. Työpaikalla käynnin yhteydessä kannattaa selvittää sen hetkiseen melutasoon vaikuttavat tekijät eli esimerkiksi, ovatko ne koneet käynnissä, jotka käyvät sillä hetkellä tavallisestikin vai esiintyykö sellaista melua, jota on esimerkiksi vain kerran vuodessa viikon ajan. Kuulonsuojainten käytön seuranta ja suojainten kunto tulisi myös tarkistaa työpaikkakäynnin yhteydessä.

Mikäli melualtistus vaihtelee, kannattaa käyttää meluannosmittaria. Mittaria valittaessa ehdoton vaatimus on se, että sillä saadaan altistuksen aikahistoria. Useimmat mittarit antavat useita parametreja. Niistä hyödyllisin on meluannoksen keskiarvo (LAeq,Te). Toinen parametri, jota tarvitaan on huipputaso, LC,peak. Siihen tulee suhtautua varauksella. Jos mikrofoni kolahtaa johonkin, on tulos liian suuri, yleensä lähellä maksimilukemaa. Mittaria valittaessa LC,peak-maksimi, jonka mittari näyttää, voi olla 140 dB. Jos tätä isompia arvoja on odotettavissa, mittaukset kannattaa jättää ammattilaiselle.

Melualtistus voidaan määrittää myös kartoittamalla eri työalueiden keskimääräiset äänitasot ja laskemalla työpäivän keskimääräinen melualtistus työntekijän kullakin alueella työskentelyajan perusteella. Käytännössä tämä vaatii usein työntekijän pitämää päiväkirjaa omista työvaiheistaan. Äänitasomittaria voidaan käyttää myös täydentämään meluannosmittarilla tehtyjä altistusmittauksia. Äänitasomittarin avulla voidaan tunnistaa meluannoskäyrän eri tasojen lähteitä. Riittävän kattava työskentelytilojen äänitasokartoitus auttaa meluisien alueiden lisäksi tunnistamaan myös vähämeluisia alueita, mikä helpottaa meluntorjuntaohjelman laatimista.

Meluannosmittari on mukana kuljetettava laite, joka koostuu tarpeeksi lähelle työntekijän korvaa (yleensä kaulukseen) asetettavasta mikrofonista sekä tiedon tallennusyksiköstä. Mikäli työpaikan meluympäristön vaihtelu on vähäistä, mittausaika voi olla pari tuntia. Vaihtelevissa meluympäristöissä mittausajan on oltava pidempi, mahdollisesti koko työvuoron mittainen. Epävarmuuden vähentämiseksi mittauksia saatetaan joutua toistamaan useana päivänä. Kuvassa 1 «»3 on esimerkki meluannosmittauksesta. Tässä mittauksessa käytetyllä asetuksella meluannosmittari tallensi kolmen tunnin ajan minuutin keskimääräisiä A-taajuuspainotettuja äänenpainetasoja (kaavion pylväät), joiden logaritminen keskiarvo on mittausajan keskiäänitaso LAeq 93,8 dB.

Jos melu jatkuu kuvan 1 «»3 esimerkissä samanlaisena koko päivän, voidaan sanoa, että otos on edustava ja työntekijän päivän melualtistus on 94 dB. Jos melu on samanlaista muinakin päivinä, tulos voidaan yleistää kuvaamaan jatkuvaa melualtistusta. Jos taas kysymyksessä on kolme tuntia kestävä päivittäinen työvaihe, eikä merkittävää melualtistusta muuna työaikana ole, saadaan päivittäiseksi melualtistukseksi 90 dB, eli toimintaraja ylittyy. Jos kyseessä on vain kerran viikossa tapahtuva altistuminen eikä viikon aikana muita melualtistuksia synny, on työntekijän melualtistus 83 dB. Viimeksi mainitussa tapauksessa toiminta-arvo 85 dB ei ylity.

Esimerkkikuvaan on viivoilla merkitty työntekijältä mitattu C-taajuuspainotetut huippuäänitasot (tässä LC,peak). Työntekijän melualtistusta määritettäessä näistä huipputasoista tarkastellaan, ylittävätkö ne raja-arvon ja kuinka monta kertaa. Kuvassa näkyy muutamia yli 150 dB:n piikkejä. Ne ovat todennäköisesti artefaktoja, jotka johtuvat siitä, että mikrofoni osuu johonkin. Yleinen impulssitaso on hieman alle 130 dB. Se tarkoittaa siis suhteellisen suurta tinnitusriskiä, vaikka se ei ole meluasetuksen mukaan ongelma. Nämä piikit eivät aiheuta ongelmia niille, jotka käyttävät suojaimia. Ne vaimenevat tehokkaasti kuulonsuojaimissa. Mutta niille, jotka eivät käytä, ongelma on merkittävä.

Tärkeätä olisi samanaikaisesti arvioida erilaisten melutapahtumien kestoja ja merkittävyyksiä samoin kuin meluimpulssien esiintyvyyttä ja voimakkuutta. Tietoa tavallisimmista melutasoista erilaisissa työtehtävissä on myös kirjallisuudessa.

Saatu keskimääräinen äänitaso ei ole vielä lainsäädännön tarkoittama työpäivän keskimääräinen äänialtistus, koska käytettävissä ei ole tietoa työpäivän melualtistuksesta mittausvälin ulkopuolella. Mikäli melu on ollut mittausaikana luonteeltaan jatkuvaa ja mittausaika on ollut riittävän pitkä, voidaan yleensä riittävällä tarkkuudella olettaa sen jatkuvan myös mittausajan ulkopuolella ja mittauksen tuloksen edustavan työntekijän työpäivän melualtistusta (LEP,d tai LEX).

Melun arvioimisessa ja mittauksissa on tärkeintä, että pystytään päättelemään, onko työntekijän melulle altistuminen alle alemman toiminta-arvon, alemman ja ylemmän toiminta-arvon välillä, onko altistuminen yli ylemmän toiminta-arvon tai ylittääkö melulle altistuminen suojaimien sisäpuolella raja-arvon 87 dB. Liialliseen tarkkuuteen tai esimerkiksi äänitasoissa desimaalien käytöstä ei ole hyötyä, vaikka mittarit niitä antavat.

Varmuuden vuoksi kannattaa mitata useampi henkilö, joilla on sama työprofiili. Jos tulokset eivät poikkea paljoa, tulos on luotettava. Nykyään varovaisuusperiaatteen perusteella ilmoitettu tulos on keskiarvo + keskihajonta. Jos vaihtelu on iso, täytyy sen syy selvittää.

Mittauksiin liittyvät virheet

Yleistettävyysongelmia syntyy, kun käytetään hyvin lyhyenä aikana saatua mittaustulosta kuvaamaan päivittäistä tai viikottaista melulle altistumista. Jos taas ilmoitetaan mitattujen äänitasojen vaihteluväli esimerkiksi 72–90 dB, ei pystytä päättelemään tuloksista, onko melulle altistuminen alle vai yli ohjearvojen, tarvitaanko kuulotarkastuksia tai pitääkö työpaikalle tehdä meluntorjuntaohjelma. Mittauksia pitäisi tehdä esimerkiksi annosmittarilla tai melun aikaseurantaa tutkimalla niin paljon, että tiedetään, miten mittaustulos suhtautuu ohjearvoihin.

Nykyään usein esitetty vaatimus on, että mittari on kalibroitu jäljitetyllä vertailuäänilähteellä. Mittarit tai mikrofonit eivät nykyään ole lämpötilaherkkiä tai muusta syystä arvoansa muuttavia, mutta aina on hyvä tarkistaa ennen mittauksia ja niiden jälkeen, että mittari toimii kunnolla. Mikrofoneissa ei myöskään saa olla silmin nähtäviä muutoksia. Ne eivät välttämättä näy kalibraattorilla, joka mittaa vain yhtä taajuutta. Fyysiset vauriot voivat vaikuttaa joko ylä- tai alataajuuksien mittaukseen. Melumittaria tai meluannosmittaria ei myöskään saa viedä räjähdysvaarallisiin tiloihin, elleivät mittarit täytä näille tiloille annettuja ohjeita. Loppumaisillaan olevat paristot voivat aiheuttaa virhettä, joten mittarin paristojen riittävyys kannattaa tarkistaa aika-ajoin.

Jos mittaus on monimutkainen, mittarin ominaisuudet eivät riitä tai muuten tarvitaan ulkopuolista arvioitsijaa, kannattaa kääntyä ulkopuolisen asiantuntijan puoleen. Tällaisiä hankalasti mitattavia tilanteita voivat olla muun muassa pientaajuinen melu ja infraääni, ultraääni, intensiivinen impulssimelu tai melun häiritsevyyden tarkemmat analyysit sekä monimutkaiset altistumisprofiilit.

Kuulonsuojaimien riittävyyden arviointi ja meluntorjuntaohjelma

Kuulonsuojaintarvetta voidaan arvioida monella tavalla, mutta yksinkertaisimmillaan voidaan käyttää suojaimen valmistajan ilmoittamaa SNR-arvoa (simplified noise reduction eli yksinkertainen melun vaimenemisen indeksi) ja vähentää se arvioidusta tai mitatusta äänialtistustasosta. Esimerkiksi jos työntekijän melulle altistuminen on 98 dB ja suojaimen SNR arvo on 22 dB, saadaan erotuksena korvaan kohdistuvaksi meluksi 76 dB. Impulssimaiselle teollisuusmelulle vastaavasti, jos melun huipputaso on 147 dB ja suojaimen M-vaimennusarvo on 24 dB, saadaan erotuksena korvaan kohdistuvaksi huipputasoksi 123 dB. Laskentamenetelmiä on monia, ja useimmiten paljon monimutkaisempia, mutta usein periaatteeksi riittää tavoitteena, että melutaso suojaimien sisällä on 75–80 desibeliä.

Lopuksi

Jos työterveyshuolto tekee melumittaukset, ovat ne merkittävä osa meluntorjuntaohjelmaa. Tämä tarkoittaa merkittäviä velvoitteita dokumentoinnille, pelkät mittaustulokset eivät riitä. Lisäksi tarvitaan tulosten perusteella arvio siitä, millaisia suojaimia tulee käyttää, sekä havainnot siitä, mikä on tämän hetken käytön tila. Dokumentti on julkinen, toisin sanoen jokaisella työntekijällä on oikeus tutustua siihen. Mittaaminen ei ole vain mittarin asentamista ja lukeman ylösottamista, vaan myös tulosten tulkintaa. Tulosten tulee olla mielekkäitä ja kuvata riittävän hyvin tilannetta. Tästä syystä ympäristön ja altistumisaikojen havainnointi on oleellinen osa mittaustapahtumaa.