Sairauspoissaolojen tarpeen ja keston arvioinnin koulutusta tarvitaan lisää

13 kuvitteellista potilastapausta

Toteutimme kyselytutkimuksen pakollisena Moodle-pohjaisena tehtävänä Itä-Suomen yliopiston lääketieteen 5. vuoden työterveyshuoltokurssin opiskelijoille kurssin lopulla vuosina 2020 ja 2021. Kyselyn pohjana oli vuonna 2014 julkaistu Kankaanpään väitöstutkimus, jossa eri erikoisaloja edustavien erikoislääkäreiden tehtävänä oli arvioida tarve 19 lyhyiden ja melko yksinkertaisen potilastapauskuvauksen pohjalta valiten vaihtoehdoista 0, 1–3, 7, 14 tai 30 sairauspoissaolopäivää. Kyseisen tutkimuksen mukaan arviointi vaihtelee erikoislääkäreidenkin välillä runsaasti – sairauspoissaolojen määrissä on suurimmillaan moninkertaisia eroja. Halusimme selvittää, kuinka yhdenmukaista sairauspoissaolojen tarpeen arviointi on opiskelijoilla työterveyshuoltokurssin loppuvaiheessa, muun muassa kahden tunnin sairauspoissaololuentojen jälkeen. Meidän kyselyssämme oli yhteensä 13 kuvitteellista potilastapausta. Vastaamisen jälkeen vastaukset ja potilastapaukset käytiin läpi opettajien ja opiskelijoiden välisenä keskusteluna.

Tulokset

Tulokset osoittavat, että opiskelijoiden välillä oli merkittäviä eroja sairauspoissaolojen tarpeen arvioinnissa (taulukko 1 «»1). Esimerkiksi suurin osa vastaajista (80 % vuonna 2020 ja 78 % vuonna 2021) arvioi, että kassanhoitaja ei tarvinnut lainkaan sairauspoissaoloa raskaudenaikaisiin supistuksiin, mutta toisaalta yksittäiset opiskelijat arvioivat sairauspoissaolon tarpeeksi 14 tai 30 vuorokautta. Vastaavasti myyjänä työskentelevän opiskelijan keskivaikeaan masennukseen puolet (52 % ja 51 %) ei nähnyt tarvetta sairauspoissaololle, noin viidennes arvioi tarpeeksi 14 vuorokautta ja pieni osa (10 % ja 6 %) 30 vuorokautta. Trukkikuskin krapulaan noin puolet opiskelijoista (46 % ja 60 %) ei sairauspoissaoloa katsonut tarpeelliseksi, toisaalta noin kolmannes (43 % ja 28 %) arvioi sairauspoissaolon tarpeeksi 1–3 vuorokautta.

Lyhyitä 1–3 päivän kestoisia sairauspoissaoloja arvioitiin tarvittavan useimmin puusepän lumbagoon (48 % ja 58 %), sihteerin COPD:n ja flunssan yhdistelmään (57 % ja 46 %) sekä tarjoilijan nilkan nyrjähdykseen (36 % ja 35 %). Kaksi viikkoa (14 pv) sairauspoissaoloa arvioitiin tarvittavan useimmin myyjän pneumoniaan (34 % ja 32 %), ompelijan lateraaliseen epikondyliittiin (22 % ja 21 %) sekä opiskelevan kaupantyöntekijän keskivaikeaan masennukseen (18 % ja 24 %).

Johtopäätökset

Tutkimuksemme osoittaa, että myös lääketieteen opiskelijoiden sairauspoissaolojen tarpeen arvioinnissa on selvää vaihtelua heille esitettyjen 13 melko yksinkertaisen kuvitteellisen potilastapauksen perusteella. Aiheen opetuksen lisääminen yliopistoissa olisi tärkeää aiheen merkittävyyden vuoksi valmistuvan lääkärin, potilaan, työnantajan ja yhteiskunnan kannalta. Perusopetuksen ohella aihetta on syytä käsitellä myös lääkäreiden työpaikka- ja erikoistumiskoulutuksessa.

Lääketieteen perusopetuksen sisältö on melko sama kaikissa yliopistoissa, mutta työterveyshuollon opetuksen laajuus, toteutus ja painopisteet vaihtelevat yliopistoittain, eikä tietoa muiden erikoisalojen mahdollisesti järjestämästä aiheen opetuksesta ole. Tulisiko sairauspoissaolojen tarpeen arvioinnin koulutus järjestää yhteneväisesti kaikissa yliopistoissa? Sairauspoissaolon tarpeen arviointia voi pitää tärkeänä osana lääkäreiden ammattitaitoa. Tutkimukset suosittavat sairauspoissaolon arvioinnin koulutuksen lisäämistä lääkäreille, vaikka koulutuksen vaikutukset ovat toistaiseksi epävarmoja paitsi paikallisissa käytännöissä liittyen tuki- ja liikuntaelinsairauksien sairauspoissaoloihin.

Varsinaisia oppimateriaaleja sairauspoissaolon tarpeen arviointiin on rajallisesti. Vuonna 2019 julkaistiin Käypä hoito -suositus sairauspoissaolon tarpeen arvioinnin yhtenäistämiseksi. Myös muissa Käypä hoito -suosituksissa on alkanut esiintyä sairauspoissaolojen tarpeen arviointiin liittyviä ohjeita, esimerkiksi masennuksessa. Oppimateriaalin vähäisyyskin korostaa aiheen opetuksen tärkeyttä peruskoulutuksen ja erilaisten koulutustapahtumien aikana.

Pohjoismaissa ja Iso-Britanniassa tehdyn tutkimuskatsauksen mukaan monet lääkärit eivät halua tehdä työkykyarvioita, vaan siirtäisivät ne työterveyshuoltoon. Suomessa tähän tarpeeseen vastaamiseksi on kehitetty TYÖOTE-malli, jossa erikoissairaanhoidon potilaat ohjataan aikaisessa vaiheessa työterveyshuoltoon työkyvyn arviointia ja tukea varten. Valtaosa hyvinvointialueista on ottanut TYÖOTE-mallin käyttöön. Tällöin kyseessä on useimmiten pidemmistä sairauspoissaoloista kuin opiskelijoille esitetyissä kuvitteellisissa tapauksissa. Tutkimusta tarvitaan toimintamallin toimeenpanoa edistävistä ja estävistä tekijöistä sekä mallin vaikuttavuudesta eri potilasryhmissä. Toimintamalli korostaa entisestään sitä, että ainakin työterveyslääkärillä on oltava hyvä valmius arvioida työkykyä ja sairauspoissaolon tarvetta sekä sen vaihtoehtoja.