Sattuman kauppaa

Jäin eläkkeelle Nesteen Porvoon työterveyshuollon ylilääkärin toimesta 1.2.2006. Koska kaunokirjallisuus oli ollut mieliharrastukseni, päätin itsekin yrittää. Hakeuduin työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille, joilla käyn edelleen. Tuloksena on 9 julkaistua kirjaa, ja 10. ilmestynee alkukesästä. Siitä olen tähän poiminut tekstiä yhdestä luvusta, joka kertoo, miten valitsin työterveyslääkärin uran.

Suurin toivein olin aloittanut Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella 1.1.1973. Aluksi olin tilapäinen alemman palkkausluokan assistentti, mutta jonkun luopuessa sain jo 1.9.1973 nimityksen ylemmän palkkausluokan assistentiksi. Palkkakin nousi satasella, mutta se oli aivan riittämätön silloin kaksilapsisen perheen elättämiseen ja sivuansioita oli pakko saada. Varsinkin laitoksen johtoportaassa joidenkin viranhaltijoiden välit olivat melkoisen kireät. Ehkäpä niistä johtui, että apulaisopettajan vakanssilla ollut henkilö hakeutui muualle saatuaan hyvän viran Kansaneläkelaitokselta. Yllätyksekseni professori ehdotti minulle, että hoitaisin sijaisena avoimeksi tullutta apulaisopettajan virkaa. Rohkeutta minulla on aina ollut. Vaikka en ollut ollenkaan koulutusasioihin perehtynyt, arvelin vastuista selviäväni, mutta kyllähän opetusvelvollisuudet melkoisesti kuormittivat ja haittasivat menossa olleita tutkimusprojektejani. Toki palkkakin taas hieman nousi. Ensimmäinen nimitys oli vain parin kuukauden mittainen, mutta vuoden kuluttua olin nimitetty viiden vuoden pestiin laitoksen apulaisopettajaksi. Siinä tuli eteen monenlaisia tehtäviä ja erikoisiakin tapahtumia, joista minuun suuren vaikutuksen teki erään yleisen hygienian luennolla sattunut tapahtuma.

Luennon pituus, 2 tuntia, vaati puolivälissä pienen levähdystauon. Lähdin luentosalista viereiseen aulaan jaloittelemaan ja miettimään luentooni liittyviä asioita, kun luokseni tuli nuori opiskelija. Hänellä oli kädessään keskisuuri kauppakassi, jota tytön sormet puristivat rystyset valkeina. Ääni väristen hän kysyi, mitä hänen opiskelija-asunnostaan löytämänsä hyönteiset olivat. Käsi vapisten hän avasi kassinsa vetoketjun ja otti sieltä tiiviisti suljetun muovipussin, jossa oli pieni lasipurkki. Nopeasti hän nappasi sen ja puolittain heitti käteeni kasvoillaan pelon ja inhon väreet. Nostin purkkia valoa vasten ja näin siellä vilistävän kolme tummaa ja litteää hyönteistä. Arvelin tietäväni, mutta koska en ollut itse sellaisia koskaan nähnyt, sanoin varmistavani asian ja harpoin yläkertaan kysymään asiaa esimieheltäni professorilta. Jouduin keskeyttämään menossa olleen kokouksen, annoin lasipurkin hänelle ja pyysin tunnistamaan hyönteiset. Hän tarkasteli tuokion ajan purkkia vasten valoa ja epäröiden sanoi: "Mitähän lienevät, turkiskuoriaisia." Sillon hänen vieressään istunut sihteeri Liisa kalpeni, katsoi minua ja tokaisi: "Jorma, mistä ihmeestä sinä olet luteita löytänyt?" Sehän varmisti oman diagnoosini. Kiitin ja kiiruhdin kertomaan asiaa opiskelijalle ja neuvoin viipymättä kääntymään asuntonsa isännöitsijän puoleen, jonka velvollisuus olisi kutsua kaupungin hygieenikko paikalle, ja tämä huolehtisi tuholaiset päiviltä. Tyttö oli helpottunut ja kiitteli pikaisesti, kun minä jo harppasin jatkamaan luentoani.

Tuo episodi oli yksi tekijä, joka vaikutti tulevaisuuteeni. Oppialansa korkeimman viranhaltijankin tiedoissa oli melkoisia aukkoja. Vaikka minulla oli tuolloin useampi tutkimusprojekti kesken, aloin tosissani miettiä alan vaihtoa. Tuolloin olin jo vuoden verran hoitanut esimiehen luvalla hankkimaani Vehon työterveyslääkärin osa-aikaista tointa, ja sitä kautta pienen perheeni päivittäinen elanto oli turvattu.

Kuuluisa autoliike Veho oli ensimmäinen kosketukseni työterveyshuoltoon, ja pian huomasin sen kiinnostavaksi ja haastavaksi työksi. Työntekijöiden sairauksien hoidosta selvisin kokemuksellani hyvin, mutta toinen keskeinen osio, työstä johtuvien sairauksien hoitaminen ja kuntoutus, olivat uusia, haastavia asioita. Apua oli kuitenkin saatavissa. Keskeinen alaan paneutunut laitos, Työterveyslaitos, sijaitsi Haartmaninkadulla yliopiston laitosten naapurina. Niillä oli tuolloin orastavaa yhteistyötä. Työterveyshuolto ei vielä vuosiin ollut lääketieteen erikoisala, mutta se oli nopeasti kehittyvä, sillä maahan puuhattiin monia työläisten terveydestä huolehtivia lakeja. Työterveyshuoltolaki oli säädetty jo vuonna 1958, ja nyt vuonna 1973 perustettiin uusi valtion keskusvirasto, Työsuojeluhallitus Tampereelle. Naapurimme, Työterveyslaitos, oli jo tuolloin merkittävä ja kehittyvä asiantuntijalaitos, jolle oli sälytetty sekä tutkimus- että koulutusvelvoitteita, ja mielenkiinnolla aloin tutustua alan ongelmiin. Työterveyslaitoshan on alun perin perustettu jo vuonna 1945 ammattitautien tutkimuksen ja hoidon tehtäviä varten ja sai virallisen aseman valtion hallinnossa vuonna 1978.

Uusi sivutyöpaikkani oli Pitäjänmäellä autokorjaamon portin pielessä ollut entinen töiden vastaanottopiste, matala ja vaatimaton. Siihen oli sovitettu pieni työterveysasema, jossa oli odotustila, huone työterveyshoitajalle, joka oli ollut siellä jo vuoden verran, ja ihan kohtuullinen työhuone lääkärille asianomaisine yleislääkärin työkaluineen. Työterveyshoitaja Laura oli minua hieman vanhempi terveydenhoitaja, jolla oli kokemusta työterveyshuollosta. Yhteistyö lähti heti sujumaan erinomaisesti. Jo ensimmäisenä päivänä rohkenin kysyä, oliko toimeen ollut paljon hakijoita. Hän tiesi niitä olleen yli kymmenen, mutta vain kolmea oli haastateltu tarkemmin. Olinhan minäkin siellä poikennut vilkaisemassa mahdollista työpaikkaa. Rohkenin kysyä, miten asiat ratkesivat minun edukseni. Hän hymyili hetken ja kertoi, että kolme täällä kävi katsomassa paikkoja. Minä olin kuulemma ollut asiallinen, en moitiskellut vaatimatonta työhuonetta enkä heti ryhtynyt työterveyshoitajaa "pomottamaan" ja järjestelemään uusiksi hänen suunnitelmiaan. Ennen kuin valinta tehtiin, oli johtaja kuulemma soittanut Lauralle ja kysynyt, oliko tällä mielipidettä, kuka hakijoista olisi mieluisin. Hän oli käytännössä ratkaissut tulevan erikoisalani.