Työterveyshuollon rooli muuttuvassa terveydenhuollon kentässä

Sain kunnian aloittaa Helsingin yliopiston työterveyden professorina lokakuun alussa. Edeltäjäni professori Kari Reijula jätti isot saappaat, joissa mahtuisi useampikin toimija pyörimään. Onneksi omissa saappaissani on monen työpaikan tuomaa patinaa ja kilometrejä takana. Merkittävimmät aiemmat työnantajani ovat olleet Tampereen yliopisto, UKK-instituutti, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ja Kela. Viimeksi mainitussa eli Kelassa jatkan edelleen sivutoimisesti tutkimusyksikön ylilääkärinä. Tavoitteena on käynnistää ensi vuonna Kelan ja Helsingin yliopiston yhteinen sairausvakuutukseen liittyvä tutkimusohjelma, jonka tarkempi sisältö on vielä suunnitteilla. Työterveyslääkärin roolista kokemusta on kertynyt sekä yksityissektorin että kunnallisen työterveyshuollon näkökulmista. Lääkäriksi valmistumisen jälkeen ensimmäinen ei-kliininen, tutkimukseen liittyvä työpaikkani oli Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella. Paluu ensimmäiseen työpaikkaan tuntuu kiistatta merkitykselliseltä ja ympyrän sulkeutumiselta.

Työterveyshuolto on enemmän tai vähemmän otsikoissa jatkuvasti: ala on yhteiskunnallisesti tärkeä, kuten ajoittain ristiriitaisestakin julkisesta keskustelusta voi päätellä. Koen tärkeäksi osallistua keskusteluun ja tuoda faktoja sekä suhteellisuudentajua työterveyshuollon rahavirtojen suuruuteen, suuntaan ja historiaan osana terveydenhuollon kokonaisuutta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen monissa viimeaikaisissa raporteissa työterveyshuollon toimintaa ja rahoitusta tuodaan esiin joko suppeasti tai epäselvästi, koska kirjoittajien työterveyshuollon tuntemus ei aina tarkempaan analyysiin riitä. Eduskunnan tarkastusvaliokunta on äskettäin teettänyt THL:llä raportin kuvaamaan Suomen perustason avosairaanhoidon palvelujärjestelmän rakenteita, resursseja ja rahoitusta. Rekisteriaineistoihin perustuva raportti kattaa neljä rinnakkaista sektoria: hyvinvointialueiden järjestämän terveydenhuollon, työterveyshuollon, yksityisen terveydenhuollon ja opiskeluterveydenhuollon. Totta on, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on monimuotoinen ja hajanainenkin, jos sitä termiä halutaan käyttää. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävänä on nostaa esiin oikeudenmukaisuusnäkökulmaa ja tehdä alueellisia vertailuja. Kokonaan toinen asia on se, voidaanko havaituista eroista tehdä johtopäätöksiä järjestelmän tehokkuudesta, koska sektoreiden palvelulogiikoissa on eroja ja asiakasryhmät ja -segmentit erilaisia. Työkyvyn arviointi ja tuki on työterveyshuollon erityistehtävä, jota parhaillaan rakentuva omalääkärijärjestelmä ei kykene hoitamaan. Siihen tarvitaan työterveyshuollon ammattilaisten osaamista. Vaikka THL:n raportissa ehdotetaan monikanavarahoituksen purkamista, siitä kertyvä säästö on suhteessa terveydenhuollon kokonaismenoihin niin pieni, ettei sillä ole koko järjestelmän kannalta merkitystä.

Realistisempi tulevaisuuden vaihtoehto on kehittää eri sektoreiden yhteistyötä. Jos työterveyshuolto onnistuu sote-integraatiossa julkisen terveydenhuollon kanssa, työkyvyn ylläpito ja sairauspoissaolojen ehkäisy on entistä tehokkaampaa. TYÖOTE-hankkeen kokemukset yhteistyöstä erikoissairaanhoidon kanssa ovat jo niin hyvät, että tällä tiellä kannattaa jatkaa myös perusterveydenhuollon kanssa.

Kirjallisuutta

1. Lumme S, Satokangas M, Holster T, Laukkonen M-L, Haula T, Honkatukia J, Hetemaa T, Nieminen M, Korajoki M, Keskimäki I ja Tynkkynen L-K: Perustason avosairaanhoidon rakenteet, resurssit ja rahoitus.