Asbesti – sadan vuoden näytelmä

Ihmeaine asbesti

Ihmeaine ei ollut ihan turha maininta asbestista. Se oli kevyttä, palamatonta, kemikaaleja kestävää, valumista estävää – ja halpaa (taulukko 1 «»1). Rakennuksilla iloittiin betonirakenteiden ohenemisesta ja kevenemisestä, maaleissa asbesti esti maalin valumista seinältä, joka puolella asbestilevyt ja -kankaat suojasivat tulelta ja kuumuudelta. Pienissäkin sähkökojeissa, kuten esimerkiksi hiustenkuivaajissa, oli asbestilevy kuumuuden suojana. Asbestin käyttötarkoituksia on kuvattu taulukossa 2 «»2.

Ei ihme, että asbestipotilaiden ammattikirjo on ollut melkoinen. Asbestilouhosten ja -tehtaiden työntekijöiden sekä eri rakennusammattilaisten lisäksi asbestitautien diagnooseja saivat esimerkiksi jäänmurtajan radiosähköttäjä ja muu laivojen miehistö ja -päällystö (eristeistä hengitysilmaan tuleva asbesti), yksityisklinikan apuhoitaja ja kumitehtaan työntekijät (talkin sisältämä asbesti) sekä lasitehtaan työntekijät ja muut kuuman kanssa työskentelevät (murenevien asbestilevyjen, -kankaiden ja -narun käyttö). Joskus altistumisanamneesi yllätti sekä lääkärin että potilaan: kultasepän pleuraplakit johtuivat arvometallien sulattamisesta bunsenliekillä asbestikupissa, joka huhmaressa vielä hakattiin pölyksi metallin tarkasti talteen saamiseksi. Herkimmin kehittyviin tauteihin, asbestiplakkeihin ja mesotelioomaan, sairastuneilla ei aina ammatillista altistumista todeta lainkaan. Taudin syntyyn riittää vähimmillään ympäristötasoinen altistuminen.

Ensimmäiset asbestoosit ja keuhkosyövät Suomessa julkaistiin tapausselostuksina 1930 luvulla, maailmalla jo aiemmin. Kiistaton epidemiologinen näyttö asbestin aiheuttamista keuhkosyövistä ja mesotelioomista saatiin 1950- ja 1960-luvuilla. Asbestin käyttö kuitenkin jatkui ja lisääntyi sekä Suomessa että muualla maailmassa. Lääketieteellinen tieto ei tavoittanut tai vakuuttanut teollisuutta tai päättäjiä asbestin haitoista ja muutoksen tarpeesta.

Asbestitutkimus käynnistyy

Tiedeyhteisö tehosti asbestin ja sairauksien yhteyksien selvittämistä ja vaara-arvion tekoa. Suomessa jo vuonna 1947 Carl Wegelius oli kuvannut asbestoosin aiheuttamia keuhkomuutoksia röntgenkuvissa. Lisää altistumisista ja sairauksista julkaisivat 1960- ja 1970- luvulta alkaen Lauri Olavi Meurman, Risto Kiviluoto, Markku Nurminen ja erityisesti Matti Huuskonen. 1990-luvulla vauhti kiihtyi, ja mukaan liittyivät muuan muassa Panu Oksa, Antti Karjalainen, Timo Tuomi, Anders Zitting ja myöhemmin vielä monet muut, kuten Toomas Uibu, Mia Tiitola sekä Tuula Vierikko. Vuosikymmenet altistumistietojen tarkkoja selvittäjiä ja tietäjiä olivat Työterveyslaitoksella muiden muassa Antti Tossavainen, Riitta Riala ja Markku Linnainmaa.

Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa oli avointa ja suoraa. Konsensusperiaate auttoi työnantaja- ja työntekijäliittoja sekä viranomaisia käsittelemään saamiaan tietoja asbestin haitoista. Kuitenkin vasta laajan Suomen Asbestiohjelman aikaansaaminen maaliskuussa 1985 osana Terveyttä kaikille 2000 -hanketta sai muutamassa vuodessa aikaan täydellisen muutoksen asbestin käyttöön. Kyse oli lääketieteellisen tiedon viemisestä yhteiskunnallisiksi toimenpiteiksi: asbestialtistumisen vähentäminen ja lopulta käytön lopettaminen. Menemättä yksityiskohtiin ohjelmassa toteutettiin seuraavat tavoitteet:

• asbestille altistuneet ryhmät tunnistettiin ja asbestisairauksia seulottiin
• koko väestön osalta selvitettiin asbestialtistumisen aiheuttamat terveysvaarat
• hallituksen Asbestikomitean työtä tuettiin päivityksin kirjaamalla toteutuneet toimenpiteet ja päivittämällä keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi
• ehdotettiin keinoja estämään asbestin tuontia sekä asbestituotteiden valmistusta ja käyttöä
• tehtiin lukuisia toimenpiteitä minimoimaan asbestialtistumista etenkin purkutyössä
• työntekijöitä, työnantajia, päättäjiä ja yleisöä informoitiin ja koulutettiin mahdollisimman laajalti
• panostettiin monipuoliseen tutkimukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

Asbestiohjelman toteutumista ja vaikutuksia seurattiin vuosikymmenet. Vahvimmat toimijat Työterveyslaitoksella olivat pääjohtaja Jorma Rantanen ja Uudenmaan aluelaitoksen johtaja professori Matti Huuskonen. Lopputuloksena täydellinen asbestin käyttökielto astui Suomessa voimaan 1994, kun EU:ssa samaan päästiin vasta vuonna 2005.

Olisiko jotain voitu tehdä toisin?

En tiedä. Ilmiselvä selitys asbestiongelman venymisestä sadan vuoden mittaiseksi tragediaksi on tietysti asbestisairauksien pitkä latenssi. Kuvaan 1 «»3 on aikataulutettu asbestin käyttö ja asbestisairaudet vuosina 1925–2008. Tautien pitkän latenssin lisäksi annosvastetieto kertyi hitaasti, koska epidemiologinen tutkimus on hidasta ja kallista. Vaikeus vakuuttaa yhteiskunta jyrkkien toimenpiteiden tarpeesta johtui myös asbestin käytön laajuudesta. Oli ollut vuosikymmeniä aikaa laajentaa tuotantoa ja etsiä uusia käyttökohteita. Tilanne helpottui, kun asbestia korvaavia materiaaleja, kuten mineraalivilloja, kehitettiin ja otettiin käyttöön.

Voiko vastaava tilanne tulla uudelleen?

Uutta asbestin kaltaista sairastumispommia on veikkailtu nanomateriaaleista. Toistaiseksi sellaista ei ole näkyvissä. Nanomateriaalien lisäksi meidän on jokaisen kohdallamme pidettävä silmällä kaikkia uusia aineita ja teknologioita, joita tulee käyttöön. Työterveyslääkäreille se tarkoittaa taitoa terveysseurantoihin ja jokaisen tehdyn työperäisen sairauden diagnoosin etiologian selvittämistä.