Miksi toimimme yksityissektorilla?

Uudet työterveyshuollon erikoistujat innostuivat kysymyksestä ja lähihistoriasta. Kannustivat muistelemaan muillekin.

Monitieteisen erikoisalamme ytimessä ovat työlääketiede sekä työturvallisuuden ja tuotannon tukeminen. Italiassa Bernardino Ramazzini väitteli työlääketieteestä jo vuonna 1700 ja Ruotsi-Suomessa Nils Skragge 1764. Työpaikkalääkärien ammattikunta syntyi tuotannon tueksi, lähtökohtaisesti työelämän rahoittamana ja yksityissektorilla. Sittemmin työmarkkinoiden sopimus kaikille työpaikoille pakollisesta työterveyshuollosta vuonna 1971 otettiin vakavasti säädettäessä vuoden 1972 kansanterveyslakia. Uudeksi vaihtoehdoksi tuli julkinen työterveyshuolto terveyskeskuksissa.

Työterveyshuolto seuraa aina työelämän rakenteita. Kun tulokkaana 1990-luvun alussa menin PoSTLYn eli Pohjois-Suomen teollisuuslääketieteen yhdistyksen kokoukseen, kollegat esittäytyivät yritysten, kuten Nokian, Kemiran ja VR:n, lääkäreinä. Joku oli terveyskeskuksen työterveyshuollosta ja joku valtion työterveysasemalta Vattakselta. Lääkärikeskuksissa kollegoja oli vähän: esimerkiksi Mehiläisellä oli Oulussa yksi työterveyslääkäri. Pääosa toimi työpaikkojen palkkalistoilla. Aivan samoin kuin keittäjät, siivoojat ja talousihmiset. Kaikki työpaikkojen tuotannon tuen ihmisiä.

Työelämän logiikka mullistui 1990-luvun edetessä. Strategisen liikkeenjohdon opit Atlantin takaa muuttivat talouden ja työelämän ajattelutavan. Core competence -käsite löi läpi. Kysyttiin, mitä ovat yrityksemme ydinosaamiset. No, vaikkapa koneiden osaaminen. Ei työterveys eikä ruokahuolto. Ulkoistakaamme ne palveluntuottajille, joille juuri tukipalvelut ovat ydinosaamisia. Näin aukesi tie työterveysketjujen nopeaan kehitykseen. Sama strategisen johtamisen virtaus rantautui julkiseenkin hallintoon. Kunnantalojen Balanced Score Card -palavereissa linjattiin kuntien ydinpalveluja. Työterveyttä ei nähty sellaiseksi. Terveyskeskusten työterveyshuoltoja alettiin irrottaa erillisyksiköiksi ja liikelaitoksiksi, kehittymään markkinoilla kilpaillen. Vuosituhannen vaihteessa valtaosa työpaikoista oli ulkoistanut työterveyspalvelunsa joko yksityisille tai julkisille palveluntuottajille.

Seuraava myllerrys rantautui Brysselistä. EU:n kilpailusäädökset loivat kunnille esteitä kilpailla alueilla, joilla on yksityistä tarjontaa. Muutos realisoitui pikavauhtia. Nyt toimimme 90-prosenttisesti yksityissektorilla. Loppuosa on työnantajien omia ja yhdistysmuotoisia yksiköitä sekä julkisen sektorin yksiköitä, joista moni keskittyy omiin työntekijöihinsä.

Yksityissektorilla on hyviä puolia. Kustannustietoisuutta ja talouteen liittyvää työelämäosaamista kertyy. Päätöksenteko ja kehittäminen on nopeaa. Jännitteitäkin on, lainsäädännön linjatessa tätä tärkeää terveydenhuollon osa-aluetta. Yhteys yrityksiin vaatii työtä, joka tietenkin maksaa, ja maksukyky vaihtelee. Työpaikkaselvityksessä lääkäri voi jäädä sivuun, vaikka olisi paras altisteiden osaaja. Ja joskus yhteiskunnan intressi työurien tukemiseen voi olla työpaikkakohtaisia sopimuksia laajempi.

Järjestelmässä ostajien ostamisen ja myyjien myymisen ohjaus on vaikeaa. Työtä voi jäädä tekemättä, tai tehdään muuta. Vähintään tarvitaan kirkasta erottelua, mikä on työterveyshuoltoa ja mikä täydentävää. Oikeita osaajia tehtäviin. Jatkossa voisi myös pilotoida korkeampaa korvaustasoa esimerkiksi altisteisissa pienyrityksissä, muualla matalampaa. Sekä liiketoiminnan että palvelujärjestelmän tavoitteita ja kehittämistä kunnioittaen.

Kirjallisuutta

1. Hannu, T. ja Pitkäranta, R. Duodecim 2012;128(13):1404-11. «https://www.duodecimlehti.fi/duo10371»1
2. Heikkinen J. Väitöskirja, UEF, 2024. «https://erepo.uef.fi/items/d280ac8b-2e8e-4b2a-9cc4-c51386215786»2
3. Mattila Y. Väitöskirja, HY 2011. «https://helda.helsinki.fi/items/59fc2cfa-e09b-4a57-8fe0-eda5f3dc2ba7»3