Yhteistyö perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon välillä – mahdottomasta mahdollista?

Suomen terveydenhuoltojärjestelmä muistuttaa himmeliä. Kymmenet työterveyshuollon palveluntuottajat tuottavat työterveyspalveluita noin 49 000 työnantajalle ja 28 000 yrittäjälle (Kelan työterveyshuoltotilasto 2023), ja työterveyshuollossa huolehditaan lähes 2,1 miljoonan työssä käyvän henkilön terveydestä ja työkyvystä. Palvelusisällöt ja sopimukset vaihtelevat, eikä kaikkea ole tarkoituksenmukaista hoitaa työterveyshuollossa. Siksi yhteistyö hyvinvointialueiden kanssa on välttämätöntä.

Suomen 13 hyvinvointialuetta järjestävät perusterveydenhuollon palvelunsa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla, usein myös eri tietojärjestelmiä käyttäen. Perusterveydenhuollon kanssa palveluiden yhteensovittaminen on monin paikoin haastavaa. Työterveyshuollon palveluntuottajat joutuvat neuvottelemaan yhteistyön pelisäännöt aluekohtaisesti – usein useiden eri alueiden kanssa. Yhtenäisten toimintatapojen puute aiheuttaa kuormitusta, päällekkäistä työtä ja epäselvyyttä siitä, kuka vastaa mistäkin tilanteessa, jossa työkyky, sairaus ja hoidon jatkopolut limittyvät.

Rinnakkaiskäyttö perusterveydenhuollossa ja työterveyshuollossa voi johtaa päällekkäisiin tutkimuksiin, tiedonkulun katkoksiin ja resurssien hukkakäyttöön. Hoidon jatkuvuus voi kärsiä potilasta pompotellessa. Potilaalle – työntekijälle – järjestelmän rajat ovat keinotekoisia. Hän odottaa oikea-aikaista hoitoa, kokonaisuuden hallintaa ja yhtenäistä tukea terveydelleen ja työkyvylleen.

Yhteistyön puute ei ole seurausta haluttomuudesta vaan rakenteista. Yhteistyö nähdään välttämättömänä ja sen kehittäminen tärkeänä myös perusterveydenhuollossa (Massinen tässä numerossa). Työterveyshuollon ja perusterveydenhuollon välinen yhteistyö ei vaadi täydellistä yhdenmukaisuutta, mutta se vaatii tahtoa, vuoropuhelua ja molemminpuolista ymmärrystä toisen toimijan roolista ja reunaehdoista.

Yhteistyö on myös luottamuskysymys. Kun tunnetaan toisen toimintalogiikka ja tavoitteet, on helpompaa rakentaa ratkaisuja, jotka palvelevat sekä hyvinvointialuetta että työterveyshuollon asiakkaita – ennen kaikkea työntekijää, jonka hoidon ja työkyvyn kannalta järjestelmien rajat ovat toissijaisia. Näitä ratkaisuja, joilla työntekijän polkua järjestelmien välillä on pyritty helpottamaan, ovat TYÖOTE-toimintamalli (Kangas tässä numerossa) ja Terapiat etulinjaan työterveyden tukena -hanke (Saarni ym. tässä numerossa), joissa on luotu valtakunnallisia malleja ja prosessikuvauksia hyvinvointialueilla ja työterveyshuollossa tapahtuvan hoidon yhteensovittamiseksi. Toivon kovasti, että kehitystyö alueilla jatkuu ja toimintamallit leviävät juurtuen arjen toiminnaksi. Matka on vasta alussa.

Tampereella huhtikuussa 2026