Syökö työ hampaita?

Karies

Karies eli hampaiden reikiintyminen on biofilmisairaus, jossa hampaan biofilmi muuttuu happoa tuottavaksi helposti fermentoituvien hiilihydraattien nauttimisen seurauksena, ja tämä happamuus liuottaa hampaan mineraalipitoista kovakudosta. Tästä epäsuorasta happamoitumisesta käytetään kansankielessä termiä happohyökkäys. Kuukausien saatossa mineraalien liukeneminen johtaa hampaan reikiintymiseen ja hoitamattomana hampaan menetykseen tai hammasytimen kautta jopa yleistyneeseen infektioon. Karieksen ehkäisy on siis ensiaskel vakavien hammasperäisten komplikaatioiden vähentämisessä. Karies on monitekijäinen sairaus, jonka kehittymiseen vaikuttavat suun mikrobiomiston epäedullinen koostumus (tunnetuimpana patogeenina streptococcus mutans), suun paikalliset olosuhteet (esimerkiksi syljeneritys, hampaiden muoto) sekä ravinnon mukana tulevien helposti fermentoituvien hiilihydraattien nautintataajuus ja altistumisaika.

Kariesta aiheuttavia ravintoaineita ovat helposti fermentoituvat sakkaridit, joista tyypillisimmin nautitaan ruokosokeria eli sakkaroosia, hedelmäsokeria eli fruktoosia, rypälesokeria eli glukoosia ja tärkkelystä. Tärkkelystä esiintyy useissa ruoissa, joita ei tyypillisesti mielletä kariesta aiheuttaviksi, kuten viljatuotteissa, perunassa ja riisissä. Varsinkin pääaterioiden välillä tapahtuva napostelu lisää hampaiden karioitumista, koska tällöin ruokailujen aiheuttama hammasbiofilmin happamuus ei ehdi neutraloitua ruokailujen välillä. Myös ruokien tarttumistaipumus hampaisiin lisää niiden kariesta aiheuttavaa potentiaalia. Esimerkiksi banaanin fruktoosi ja vaalean leivän tai perunalastujen tärkkelys laskevat biofilmin pH:n yhtä matalalle kuin sakkaroosiliuos mutta kolme kertaa pidemmäksi ajaksi.

Huolellinen päivittäinen hampaiden pesu estää hammasbiofilmiä kypsymästä runsaasti happoa tuottavaksi. Mikäli päivittäin kuitenkin altistuu helposti fermentoituville sakkarideille yli kuusi kertaa, riski kariekselle kasvaa merkittävästi. Helposti fermentoituvien sakkaridien kohtuullinen käyttö näyttääkin olevan merkittävä karieksen aiheuttaja lähinnä henkilöillä, jotka laistavat päivittäisestä hampaiden pesusta ja/tai jotka kärsivät alentuneesta syljen erityksestä. Ksylitolituotteiden käytöstä karieksen ehkäisyssä on vain rajallinen näyttö suomalaisten kaltaisissa matalan reikiintymisriskin väestöissä, ja ksylitolipurukumin pureskelusta aiheutuva syljenerityksen lisääntyminen lieneekin merkittävämpi tekijä karieksen ehkäisyssä kuin itse ksylitoli.

Ammattiin liittyvää reikiintymisriskiä on tutkittu vähän, mutta tehtyjen tutkimusten ja kliinisen kokemuksen mukaan ammattiin liittyvä liiallinen altistuminen kariesta aiheuttaville tuotteille on huomionarvoista. Karioitumisen vaikeusaste on usein suurempi potilailla, jotka työssään joutuvat toistuvasti maistelemaan (kokit, baarimikot, ravintolatyöntekijät, viiniasiantuntijat, makeistyöntekijät) tai jos hiilihydraattipitoisia välipaloja on helposti saatavilla. Myös altisteisella alalla vietetyillä työvuosilla on mahdollinen lisävaikutus karieksen kokonaisriskiin. Heikon suunterveyden, etenkin näkyvien vaurioiden ja etuhammaspuutosten, on tutkimuksissa todettu vaikuttavan negatiivisesti myös työllistymiseen.

Eroosio

Hampaiden eroosiolla tarkoitetaan suoran (ei-bakteeriperäisen) happoaltistuksen kautta tapahtuvaa hammaskudoksen liukenemista. Pitkälle edennyt eroosio johtaa pahimmillaan hammasytimen paljastumiseen, mikä johtaa hampaan juurihoitoon, purentaperäisiin vaivoihin ja kalliisiin purennan kuntoutustoimiin. Vahvimmat tunnistetut etiologiset tekijät eroosiolle ovat regurgitaation ja ravinnon mukana tuleva suora happoaltistus. Eroosion ennaltaehkäisytoimet koostuvatkin pitkälti altistavien tekijöiden hoidosta: refluksin ja oksentamispainotteisten syömishäiriöiden hyvästä hoidosta ja ravinnon happoaltistuksen vähentämisestä.

Ammattiin liittyvän altistuksen vaikutusta eroosioon on tutkittu varsin vähän, lähinnä akkuteollisuuteen liittyvissä ammateissa, ammattiuimareilla ja viininmaistelijoilla. Kyseisissä ammattiryhmissä hammaseroosio on muuta väestöä yleisempää. Spekuloida sopii, onko esimerkiksi baarimikkojen eroosioriski myös lisääntynyt työn asettamien vaatimusten vuoksi.

Mitä työterveydessä voidaan tehdä?

Yksittäisen potilaan kohdalla työterveyslääkäri pystyy mainiosti rohkaisemaan perusasioissa: hampaiden harjaus kahdesti päivässä ja ruokahetkien välillä vähintään 3–4 tunnin tauko. Happamia tuotteita tulee pyrkiä välttämään ja regurgitaatio hoitamaan asianmukaisesti. Potilaan lääkityksissä tulisi pyrkiä minimoimaan suuta voimakkaasti kuivattavat lääkkeet. Mikäli suun kuivuminen ja/tai reikiintymisongelma on ilmeinen, apteekista on erillisneuvonnalla ilman reseptiä saatavilla korkeafluorista Duraphat® 5000 ppm-hammastahnaa yli 16-vuotiaille. Korkean reikiintymisriskin potilasta voidaan ohjeistaa harjaamaan hampaitaan korkeafluorista hammastahnaa käyttäen kolmen minuutin ajan kolme kertaa päivässä kolmen kuukauden ajan, jonka jälkeen kuuri toistetaan jälleen kolmen kuukauden kuluttua, kunnes reikiintyminen on hallinnassa. Kuuri voidaan aloittaa myös työterveydestä omahoidon tueksi, mutta se ei korvaa jo olemassa olevien reikien hammaslääketieteellistä hoitoa.

Työyhteisön tasolla suunterveys ja sitä uhkaavat työoloihin liittyvät riskit tulisi huomioida osana työpaikkaselvitystä ja niiden hallinta kirjata työpaikkaselvityksen toimintasuunnitelmaan. Riskiammateissa avainasemassa ovat riittävä omahoidon ohjaus, neuvonta ja ohjaaminen ennaltaehkäisevien suun terveyspalvelujen piiriin. Työpaikan haitallinen tapakulttuuri tulee ottaa puheeksi (tupakkatauot, tarjolla olevat naposteltavat ja juomat). Työterveyssopimuksiin kuuluu joskus myös suun terveydenhuollon palveluita. Oleellista on altisteen havaitseminen työterveyshuollossa ja tiedon siirtyminen myös hoitavalle hammaslääkärille (kirjallinen lähete suotavaa). Keskustelunaiheeksi jatkossa jääkin, pitäisikö riskiammateissa toimiville potilaille järjestää säännöllinen ennaltaehkäisevä suunterveyden riskiarvio osana työterveyshuoltoa. Hyvä työterveyshuoltokäytäntö -asetuksessa ei ole listattu suunterveyden asiantuntijoita työterveyshuollon asiantuntijoiksi, mutta ajatuksen tasolla sopii pohtia, olisiko työterveyshammaslääkärin, suuhygienistin tai hammashoitajan osaamisesta hyötyä esimerkiksi ravintola- ja elintarvikealan työpaikkaselvitysten suun terveysriskien arvioinnissa. Vähintäänkin tutkimusta aiheesta tarvitaan lisää.