Suomalainen työterveyshuolto kiinnostaa maailmalla – arvostammeko sitä itse riittävästi?

Sain ICOHin Aging and Work -tieteelliseltä komitealta kutsun kertomaan heidän kokouksessaan Wuppertalissa Saksassa Suomen työterveyshuoltojärjestelmästä ja ikääntyvien työntekijöiden työkyvyn tukemisesta. Kokous järjestettiin kesäkuun lopulla keskellä poikkeuksellista helleaaltoa, joka koetteli koko Keski-Eurooppaa. Kuumuus näkyi myös arjessa: junaliikenne takkuili ja raitiovaunukiskojen ympärillä asfaltti pehmeni lähes muovailuvahan kaltaiseksi.

Esittelin kokouksessa avoimesti sekä suomalaisen työterveyshuollon vahvuuksia että sen kehittämishaasteita. Yllätyksekseni kuulijat pitivät Suomea edelleen työterveyshuollon mallimaana. Eri maiden järjestelmien vertailu on toki vaikeaa, mutta on kiistatonta, että Suomessa työterveyshuoltoa on kehitetty pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti siten, että työkyvyn ylläpitäminen on ollut toiminnan keskiössä koko 2000-luvun ajan. Keskeinen vahvuus on ollut kolmikantainen toimintatapa työntekijöiden, työnantajien ja ministeriön välillä. Eri osapuolien yhteinen sitoutuminen päätöksentekoon on luonut vahvan perustan myös käytännön toimeenpanolle.

Kokouksessa kävi hyvin ilmi, kuinka erilaisiin painotuksiin työterveyshuolto eri maissa perustuu. Saksassa työterveyshuoltoon ei kuulu terveyden tai työkyvyn edistäminen eikä sairaanhoito, vaan toiminta keskittyy työpaikan terveysriskeihin ja työntekijöiden suojeluun. Hollannissa työterveyshuollon tehtävät painottuvat lähes yksinomaan työhön paluun tukemiseen. Yllättäen Intian kollegojen kanssa meitä yhdisti sama haaste: työterveyshuollon ja julkisen perusterveydenhuollon yhteistyön kehittäminen.

Suomessa julkista keskustelua on viime aikoina leimannut kriittinen suhtautuminen työterveyshuoltoon, erityisesti sen sairaanhoitoon. Tampereen yliopistossa tekemissämme tuoreissa tutkimuksissa olemme kuitenkin havainneet, että työssä käyvät henkilöt, joiden sairaanhoito tapahtuu pääosin työterveyshuollon ulkopuolella, jäävät muita useammin ilman tarvitsemaansa työkyvyn tukea. Tämä näkyy lisääntyneinä sairauspoissaoloina ja suurempana työkyvyttömyyseläkkeen riskinä.

Toisessa tutkimuksessamme osoitimme, että varhainen työkyvyn tuki on ratkaisevan tärkeää työkyvyttömyyden ehkäisyssä. Ensimmäinen työkykyä tukeva kontakti olisi hyvä toteuttaa jo 30 päivän kuluessa ensimmäisestä sairaanhoitokäynnistä. Jos työterveyshuollon toiminta perustuisi vain määräaikaisiin terveystarkastuksiin tai esimerkiksi 90 sairauspoissaolopäivän kohdalla tehtäviin arvioihin, työkyvyn tukeminen voisi monessa tapauksessa käynnistyä liian myöhään.

Työterveyshuollon sairaanhoito tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa työkykyä uhkaavat terveysriskit varhaisessa vaiheessa ja käynnistää oikea-aikaiset kuntoutus- ja työhönpaluutoimet. Jos sairaanhoito rajattaisiin kokonaan työterveyshuollon ulkopuolelle, vaarana olisi menettää niitä työkykyhyötyjä, joita suomalainen työterveyshuolto on tutkimusten mukaan tuottanut. Taloudellisesti haastavina aikoina meillä ei ole varaa heikentää toimivia rakenteita. Monissa maissa suomalainen työterveyshuolto herättää edelleen arvostusta – toivottavasti osaamme nähdä sen merkityksen myös täällä kotimaassa.